Oli kuitenkin ilmeistä, että meidän asiamme ehdottomasti vaati suomalaisten miesten johtaman järjestön olemassaoloa Berliinissä. Eikä vain valtiollisen propagandatyön vuoksi, vaan myös jääkäripataljoonan etujen valvomiseksi. Wetterhoffin toimistolla siis oli hyvin tärkeä tehtävä, mutta sen työtehoa vähensi melkoisesti sen kasvava riippuvaisuus Saksan viranomaisista. Toimisto ei edes laadittaessa jääkäripataljoonan toimeenpanon ohjesääntöjä ilmeisesti ollut voinut riittävässä määrässä niihin vaikuttaa siitä päättäen, että näissä ohjesäännöissä oli useita kohtia, jotka meidän kannaltamme olivat epätyydyttäviä. Niinpä esim. oli elokuun 31 p:nä annettuun käskyyn pantu määräys, että niiden, jotka pataljoonaan liittyvät, oli palvelukseen astuessaan sitouduttava »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa».[27] Rekryyttien velvollisuus sitoutua tähän kädenlyönnillä oli arveluttavassa ristiriidassa yrityksen perusaatteen kanssa, kun Saksan sodanjohto siten sai muodollisen oikeuden käyttää pataljoonaa muihinkin tarkoituksiin kuin Suomen vapauttamiseen. Tukholman-komitea ei heti saanut tietoa tästä ohjesääntöjen kohdasta, ja siitä oli seurauksena, että myöskin A.K. ja »värvääjät» Suomessa aluksi olivat siitä tietämättömiä. Tämä väärinkäsitys aiheutti, kuten tunnettua, sittemmin ikäviä selkkauksia sekä pataljoonan keskuudessa että sen ulkopuolella. Saksalaiselta taholta selitettiin, että sitoumus oli vain merkityksetön muoto, ja todellisuudessa osoittikin käytäntö, että saksalaiset ylimalkaan — lukuunottamatta muutamia ikäviä poikkeuksia yksityisissä tapauksissa — lojaalisti pitivät joukon varsinaisen päämäärän mielessänsä. Sitäpaitsi on epäiltävää, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista aikaansaada muutosta tässä tai muissa tämänlaatuisissa kohdin vaikkapa meillä ohjesääntöjen laatimisen aikana olisi ollut riippumattomampi ja paremmin valtuutettu edustus Berliinissä. Koko asiahan sai väkisinkin saksalaisen sotilasasian luonteen. Mutta ohjesääntöjä sovellettaessa ja sittemmin joukon käyttämisen tullessa kysymykseen voitaisiin meidän puoleltamme kuitenkin tuntuvasti vaikuttaa saksalaisten menettelyyn, ja sitä varten oli Berliinissä sijaitsevan edustuksemme vahvistaminen mitä tärkeintä.
Kysymyksen paras ratkaisu olisi epäilemättä ollut Wetterhoffin toimiston muodostaminen saksalaisista rahallisesti ja järjestöllisesti riippumattomaksi ja Helsingissä sijaitsevan keskusjohdon alaisena toimivaksi laitokseksi. Tämä oli siihen aikaan valitettavasti tuskin mahdollista, kun järjestöllämme ei ollut riittäviä rahavaroja käytettävänään. Myöskin Tukholman-komitean täytyi tähän aikaan työskennellä ilman kotimaasta tulevaa rahallista kannatusta. Kaikki rahavarat, mitä Suomessa voitiin koota, täytyi varata rekryyttien hankintaan. Näin ollen ei toistaiseksi ollut muuta neuvoa kuin antaa Wetterhoffille ja hänen toimistolleen mahdollisimman suurta moraalista kannatusta, kunnes tuonnempana asia voitaisiin järjestää paremmalle kannalle. Näin katsoimme me Tukholmassa asiaa ja huolimatta siitä vastakkaisesta käsityksestä, jonka vapaaherra von Bonsdorff oli lausunut, toivoimme kuitenkin sekä hänen että prof. Erichin yhtyvän meidän mielipiteeseemme, kun he olisivat Berliinissä saattaneet tulla vakuutetuiksi Wetterhoffin toiminnan hyvistä tuloksista. Jo huhtikuussa oli maisten Kai Donner, joka silloin kävi Berliinissä palattuaan Suomeen saattanut todistaa, että meidän asioitamme Saksassa hoidettiin kiitettävällä tavalla. Sitä parempi täytyi vaikutelman nyt olla, ajattelimme, kun merkitseviä tuloksia oli saavutettu.
Emmekä oikeastaan kokonaan toiveissamme pettyneetkään. Molemmat emissariot kohtasivat Berliinissä Wetterhoffin ja toht. Sundwallin kaikessa ystävyydessä ja antoivat täyden tunnustuksensa sille, mitä tähän saakka oli tehty. Wetterhoff oli myöskin valmistanut heidän käyntejänsä erinäisten huomattavien henkilöiden luona ja koko sen ajan, minkä he olivat Saksan pääkaupungissa, tuntuvat heidän ja hänen toimistonsa välit olleen täysin nuhteettomat. Mutta siinä oli myöskin kaikki. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja prof. Erich palasivat Tukholmaan, oli asema entisellään: Wetterhoffia ei oltu »desavueerattu», mutta häntä ei ollut myöskään saksalaisille nimenomaan tunnustettu järjestön edustajaksi eikä hänen toimistoansa meidän järjestömme elimelliseksi osaksi.
Wetterhoff oli itse luullakseni osittain syypäänä tähän kielteiseen tulokseen. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli kohdannut vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin, matkusti hän Berliinistä, ensin Kieliin ja Lyypekkiin ja sieltä Tukholmaan. Preussin prinssi Heinrich oli näet kutsunut hänet Kieliin ja kauppakamarin puheenjohtaja konsuli Dimpler Lyypekkiin antamaan tietoja Suomen oloista ja meidän vapausliikkeestämme. Itse sanoo Wetterhoff siitä päiväkirjassaan: »Kun tiesin, että tyydyttävää yhteistyötä heidän (von Bonsdorffin ja Erichin) kanssaan ei käynyt edes ajatteleminen, olin järjestänyt niin, että kutsu prinssi Heinrichin luo tuli samanaikaisesti heidän käyntinsä kanssa.» Tämä menettely oli taktillinen virhe. Tilanne oli Wetterhoffille epäilemättä epämiellyttävä, mutta hän olisi varmaan menetellyt viisaammin, jos olisi pysynyt paikallaan silläkin uhalla, että »tyydyttävää yhteistyötä» ei saataisi aikaan. Hänen poistumisensa Berliinistä juuri kun kaksi meidän keskuskomiteamme jäsentä oleskeli kaupungissa diplomaattisilla asioilla — olkoonkin, että hänen matkaansa saattoi perustella kutsulla keisari Wilhelmin veljen ja Saksan laivaston ylipäällikön luokse — ei ole voinut tehdä edullista vaikutusta asianomaisiin saksalaisiin. Toiselta puolen en rohkene väittää, että jonkinlainen modus vivendi olisi aikaansaatu, mitä tulee Berliinin-toimiston suhteeseen järjestöömme, jollei Wetterhoff olisi paikalta poistunut. Vapaaherra von Bonsdorffin käsitys Wetterhoffin sopimattomuudesta ei ollut hevin horjutettavissa.
Mutta jätän tämän ikävän aineen, jota en ole voinut olla koskettamatta yhtenäisyyden vuoksi, palatakseni sen sijaan omakohtaisiin kokemuksiini Tukholmassa.
Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia keskusteluja j.n.e.
Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille saattoi olla hyötyä.
Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme. Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.) Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron, jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja, jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, gefundenes Fressen, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä.
Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi, että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista… Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä. Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai toisessa odottanut.
»Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen, että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?»