En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin. Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille. Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä», joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa, varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea, mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin. Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä. Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön perille.
Tähän aikaan oli värväyskoneisto ja etappitiet Suomessa saatu kuntoon ja ne toimivat nyt erinomaisesti monia kuukausia eteenpäin. Syyskuussa saapui leirille 88 uutta rekryyttiä, lokakuussa 168, marraskuussa 252, joulukuussa 260, tammikuussa 234, helmikuussa 289 ja maaliskuussa 201. Sen jälkeen ehtyi tulo silloin kovennetun valvonnan johdosta. Mutta on kerrassaan ihme, että värväys ja kuljetus rajan yli oli voinut jatkua niin kauan aikana, jolloin Helsingissä olevan keskusjärjestönkin jäsenten täytyi työskennellä alituisessa ilmitulon ja vangitsemisen vaarassa. Meillä Tukholmassa ei ehkä ollut oikein selvää käsitystä työn uskomattomista vaikeuksista, kun kärsimättöminä laskimme yhteen Malmön kautta kulkeneiden rekryyttien päivittäistä lukumäärää. Kaikkein vähimmän oli majuri Bayerilla siitä minkäänlaista aavistusta, hän kun murisi, että värväys käy hitaasti ja suunnitteli mielessään 10 000 miehen suuruisen suomalaisen armeijan muodostamista. Saadakseen asian käymään ripeämmin keksi majuri värväyksen toimeenpanon Saksan vankileireihin suljettujen suomalaisten keskuudessa, joista enimmät olivat merimiehiä. Lokakuun puolivälissä lähetettiin kapteeni Heldt Tukholmaan ottamaan selkoa, miksei rekryyttien tulo tapahtunut nopeammin. Hänet sijoitettiin sitten Tukholmaan »etapin» päälliköksi luutnantti Schuesin sijalle. Lokakuun 19 p:nä — olen merkinnyt Tukholman-komitean päiväkirjaan —. pidettiin neuvottelu Heldtin, Schuesin ja silloin kaupungissa käymässä olleen Wetterhoffin läsnäollessa. Päätettiin lähettää Helsinkiin voimakkaita kehoituksia, suullisia ja kirjallisia, asianomaisten kiiruhtamiseksi. Arvelen että ne, jotka veivät perille nämä »voimakkaat kehoitukset», saivat kuulla jokseenkin epäkohteliaita arvosteluja Tukholman ja Berliinin herroista. Me puolestamme taas saatoimme suorastaan raivostua, kun esim. lokakuun puolivälissä saimme eräältä palaavalta jääkäriltä kuulla, »että Helsingissä ei ole tietoa, että Uumajantie on selvä», juuri se tie, jota Tukholman-etappi oli erikoisesti järjestänyt.
Semmoiset selkkaukset Helsingin ja Tukholman välillä eivät kuitenkaan saattaneet ajan pitkään häiritä hyviä välejä. Molemminpuoliset väärinymmärrykset, joita tietenkin syntyi kosketusten hankaluuden vuoksi, selvisivät sitten aina. Olimmehan me tukholmalaiset ja A.K:n herrat ja myöskin enin osa kunnioitetun ja salaperäisen C.K:n jäsenistä kaikki saman hengen lapsia. Paha kyllä emme yhteisestikään voineet sentään katsoa edustavamme maata. Senvuoksi odotimme kärsimättömästi kauan hankkeissa ollutta Suomen valtiollisten puolueitten valtuuttamaa lähetyskuntaa. Lokakuun lopulla se vihdoin saapui. Siihen kuuluivat toht. Axel Lille (ruotsalaisesta kansanpuolueesta), senaattori O. Stenroth (nuorsuomalaisesta puolueesta) sekä johtaja Armas Saastamoinen ja johtaja Samuli Sario (vanhasta suomalaisesta puolueesta). Molemmat ensinmainitut saapuivat lokakuun 22, kaksi jälkimmäistä taas 25 p:nä. Kyösti Kallio, jonka piti edustaa maalaisliittolaisia, ei passivaikeuksien vuoksi ollut voinut ajoissa matkustaa.[28] Toht. Lille luuli voivansa vakuuttaa keskusteltuaan maisteri K.H. Wiikin kanssa, että »enin osa Suomen sosialidemokraatteja kannattaa asiaa» (päiväkirjani muistiinpano).
Tämä viimeksimainittu tieto lisäsi suuressa määrin iloamme lähetyskunnan saapumisesta. Alusta alkaen olimme pitäneet sosialidemokraattien yhtymistä itsenäisyys-liikkeeseen sen menestymisen tavattoman tärkeänä ehtona. Heillähän oli työväenjoukot ja suuri osa pienviljelijöitä käsissään. Tässäkin kohdassa noudatti uusi aktivismi samoja suuntaviivoja kuin entinen. Oikeastaan tiesimme jo varsin varhaisessa vaiheessa, että erinäiset huomattavat johtajat, kuten Yrjö Mäkelin, O. Tokoi ja K.H. Wiik, olivat meidän puolellamme. Mutta mikä mieliala puolueessa kokonaisuudessaan vallitsi, siitä olimme sangen epätietoisia.
Kuvauksen huolistamme ja toiveistamme tässä suhteessa antaa eräs W. Strömin syyskuun puolivälissä minulle Malmöstä kirjoittama kirje. »Poliitikkoina», kirjoitti hän, »on sosialidemokraateilla oma psykologiansa. Ennen kaikkea he ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan, joita eivät tunne. He eivät solmi suhteita samalla tapaa kuin muut ihmiset. Tiedän, että erinäiset puoluehallituksen jäsenet Wiikiltä ovat saaneet tiedon meidän hankkeistamme, mutta sen koommin ei hän ole kirjoittanut.»
»Ajatus», jatkoi Ström mietelmiään, »joka heihin vaikuttaa erittäin pidättävästi, on se, että yritys mahdollisesti saattaa epäonnistua. Jos niin käy, ja he ovat olleet avustamassa, merkitsee se puolueen tuhoa. Eihän ole vaikea arvata, että venäläiset siinä tapauksessa hajoittaisivat puolueen. Senvuoksi he epäröivät panna kaikkea yhden kortin varaan, saattaa vuosikymmenten saavutukset vaaraan asian vuoksi, joka näyttää heistä epävarmalta, jopa mahdottomaltakin toteuttaa. He ajattelevat niin, että heillä on siksi paljon menetettävissä, että eivät halua iskeä, elleivät ole varmoja siitä, ettei isku lopulta satukin heihin itseensä. Toisaalta taas he käsittävät myöskin, että puolue pitkiksi ajoiksi eteenpäin on kuolemaantuomittu, jos asia onnellisesti saatetaan perille ilman heidän osanottoaan. He tietävät kyllä, ettei hevin unohdettaisi, että Suomen kansa on taistellut vapautensa puolesta ja saavuttanut sen sosialidemokraattien istuessa toimettomina katselijoina. Aivan varmaan voimme ottaa heidät lukuun. Samat poliittiset viisaussyyt, jotka toisaalta heitä pidättävät, vaativat heitä toisaalta kannattamaan asiaa. He odottavat aikaansa.»
Toht. Lillen ilmoitus tuntui osoittavan, että sosialidemokraattinen »pfadfinder» oli oikeassa. Mutta jos niin oli, kuten Wiik oli ilmoittanut, ja jos Kallion saapuminen maalaisliiton valtuutettuna oli jäänyt tapahtumatta vain ulkonaisten vaikeuksien vuoksi, niin saatoimme tällä hetkellä odottaa suuren unelmamme toteutumista: koko kansa puolueisiin katsomatta yhtyi itsenäisyysaatteen ympärille. Tämän kohottavan ajatuksen rinnalla oli vähäpätöistä, että lähetyskunta kummaksemme ja pettymykseksemme karttoi lähempää kosketusta Tukholman komitean kanssa sellaisenaan.
Oletin ensin, että tämä käytös johtui varovaisuussyistä, mutta minun täytyi todeta, että syy oli toinen, kun havaittiin, että lähetyskunta neuvotteli tiheään Jonas Castrénin kanssa, vaikka hänen kanssaan oli vähintään yhtä vaarallista seurustella Tukholmassa kuin meidän muiden. Kun sittemmin von Bonsdorff ja Erich palasivat Berliinistä, otettiin heidätkin mukaan neuvotteluihin. Tässä oli siis olemassa määrätyn linjan mukaan tapahtunut jako. Tuskinhan oli vain sattuma, että tämän rajalinjan ulkopuolelle jätettiin molemmat vanhat aktivistit, Fabritius ja minä, sekä »nuoret». Mitä sittemmin sain tietää lähetyskunnan toiminnasta, sen kuulin vain välikäsien kautta. Rajoitun senvuoksi mainitsemaan vain ne pari riviä, jotka Sario sille omistaa. »Lähetyskunnan tehtävänä», sanoo hän, »oli keskustella Ruotsin johtavien piirien kanssa ruotsalaisten kannatuksen saamisesta Suomen itsenäisyysliikkeelle.»
Kahden lähetyskunnan jäsenen — oliko vain sattuma, että nämä olivat juuri lähetyskunnan molemmat vanhat suomenmieliset? — nimittäin Saastamoisen ja Sarion kanssa olin kuitenkin läheisissä kosketuksissa. He olivat vieraisilla luonani yht'aikaa saksalaisten Heldtin ja Schuesin kanssa, ja seuraavana eli lokakuun 31 p:nä he saivat tavata Wetterhoffin Kronprinsen-hotellissa toimeenpannuilla päivällisillä, joihin sitäpaitsi ottivat osaa Fabritius, J.W. Snellman ja minä. Erikoista iloa tuotti minulle Saastamoisen avoin ja suora selittely kansallisuuspulmastamme samoin kuin hänen puheensa suomalaisen Suomen sympatiasta Ruotsia kohtaan käydessämme yhdessä toht. Adrian Molinin luona. Samana päivänä (marraskuun 2:sena) hän matkusti Berliiniin ja Lockstedtiin kapteeni Heldtin seurassa. Se oli rohkea teko Saastamoisen puolelta, hän kun oli päättänyt palata Suomeen. Vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich olivat puolestaan päättäneet toistaiseksi jäädä Ruotsiin, kun arveltiin venäläisten saaneen vihiä heidän Saksan-matkastaan. Se uhka, että johtaja Saastamoinen Suomeen palattuaan vangittaisiin, oli sangen suuri, mutta tuo peloton mies uhmasi vaaraa. Kaikki kävikin onnellisesti, ja Saastamoinen saattoi sitten häiritsemättä jatkaa tarmokasta työtään jääkäriliikkeen ja itsenäisyysaatteen esitaistelijana.
Lähetyskunnan käynti Tukholmassa, samoin kuin aikaisemmin vapaahra von Bonsdorffin ja prof. Erichin tulo, oli tärkeä askel eteenpäin pyrkimyksissä saada Ruotsi ymmärtämään, että meidän itsenäisyysliikkeemme ei ollut vain pienen seikkailijajoukon päähänpistoa, vaan että valtava osa pakosta vaikenevaa kansaa sitä kannatti. Kaikki Ruotsin johtavat henkilöt eivät sittenkään sitä uskoneet. Niihin kuului ulkoasiainministeri Wallenberg. Viikkoa myöhemmin, kun lähetyskunta oli Tukholmasta lähtenyt, kuulin sosialidemokraattiselta poliitikolta, vapaaherra Palmstiernalta kertomuksen hänen paria päivää aikaisemmin tapahtuneesta keskustelustaan ulkoministerin kanssa. Palmstierna, joka innokkaasti harrasti meidän itsenäisyyspyrintöjämme ja ympärysliittokannastaan huolimatta hyvin ymmärsi meidän saksalaissuuntaisen politiikkamme, oli jyrkästi väittänyt, että ne tiedot, mitkä ulkoministeri oli eräältä suurelta suomalaiselta liikemieheltä saanut Suomessa vallitsevasta mielialasta, olivat aivan väärät. Wallenberg oli silloin sanonut olevansa »kovin kummastunut» tästä väitteestä.