Samassa tilaisuudessa kertoi vapaahra Palmstierna vaatineensa sosialidemokraattisen puoluehallituksen kokouksessa Brantingia vastuuseen siitä, mitä tämä edellisenä kesänä oli sanonut Suomesta Berliinissä. Branting ei ollut kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Varsinaisena aiheena meidän keskusteluumme oli kuitenkin, että vapaahra Palmstierna oli tarjoutunut »toimittamaan tehtäviä» meidän hyväksemme, kun hän nyt matkusti Englantiin ja Ranskaan. Mitä oli minun tähän hyväntahtoiseen tarjoukseen vastattava? Eihän ollut minun tai ylimalkaan meidän järjestömme asia valvoa Suomen asioita ympärysliiton maissa. Se meidän täytyi jättää toisten tehtäväksi. Pyysin häntä kuitenkin keskusteluissaan Englannin ja Ranskan valtiomiesten kanssa painokkaasti selittämään, että Suomen kansa yksimielisesti pyrki pääsemään vapaaksi Venäjästä.
Ruotsissa tehtävä propagandatyömme tuntui yhä enemmän olevan Sisyfus-työtä. Kuitenkin me jatkoimme ponnistuksiamme. Siihen meillä oli sitä enemmän syytä, kun Saksan aktiivinen toiminta Suomen hyväksi edelleenkin pantiin riippuvaksi Ruotsin kannasta. Marraskuun 3 p:nä kuulin Otto Järteltä alivaltiosihteeri Zimmermannin lausuneen toht. Stintzingille, saksalaiselle sanomalehtimiehelle, joka asui Ruotsissa ja oli läheisissä suhteissa ruotsalaisiin aktivisteihin: »Suomi on Ruotsin asia.» Kolme viikkoa myöhemmin sanoi minulle Ruotsin Berliinissä oleva lähettiläs kreivi Taube, joka silloin oli käymässä Tukholmassa, että saksalaiset ovat hyvinkin halukkaita ryhtymään sotatoimiin Itämerenmaakunnissa sen jälkeen kun sotatoimet Balkanin-rintamalla on suoritettu loppuun, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsi yhtyy sotaan. Kreivi Taube sanoi kuitenkin vielä toivovansa, että Saksa olisi saatavissa toimintaan Ruotsista riippumatta. Vuotta myöhemmin (syyskuussa 1916) keskustelin kreivi Tauben kanssa Berliinissä samasta asiasta Hän kertoi saaneensa maireekseen kuulla, että Saksan sodanjohto nyttemmin tunnusti tehneensä erehdyksen, kun ei syksyllä 1915 ollut noudattanut hänen neuvoansa tehdä silloin rynnistys koilliseen.
Meillä ei näin ollen ollut muuta neuvoa kuin jatkaa entiseen tapaan, kirjoittaa kirjoituksia sanomalehtiin keskustella vaikutusvaltaisten ruotsalaisten poliitikkojen kanssa ja tuontuostakin neuvotella Ruotsin aktivistien kanssa. Siitä olimme kaikki yksimielisiä, sekä alkuperäinen Tukholman-komitea että sen uudet jäsenet von Bonsdorff ja Erich. Saattoihan aina toivoa jossakin määrin voitavan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Omasta puolestani kävin useita kertoja valtakunnanmarskin kreivi Douglasin luona, joka katsantokannaltaan ja pyrkimyksiltään oli lähellä aktivisteja. Milloin hän luuli saattavansa sanoa, että »toiveet ovat paremmat», milloin hän taas oli ihan toivoton. Jälkimmäiseen kantaan hänellä oli todellisuudessa enemmän aihetta. Juuri siihen aikaan oli Badenin prinssi Max tehnyt kuningas Kustaalle jonkin ehdotuksen — en muista enää, minkä — mutta saanut hylkäävän vastauksen.
Mutta me emme kuitenkaan antaneet mielemme masentua. Marraskuun alussa jätettiin valtioministeri Hammarskjöldille Erichin kirjoittama »promemoria», jonka sitten hän ja minä olimme muovanneet uudelleen yksissä neuvoin komitean muiden jäsenten kanssa. (Olisi kuitenkin väärin äskeistä etevää Kansain Liiton edustajaamme kohtaan olettaa, että hänen esityksensä tarkoitti »hyvällä tai pahalla» saada Ruotsi julistamaan sota Venäjälle. Sellainen sekaantuminen Ruotsin ulkopolitiikkaan olisi täydellä syyllä torjuttu sopimattomana. Me saatoimme ainoastaan antaa asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevista olosuhteista sekä vapauspyrkimyksistämme.) Saman kuun 13 p:nä tapasimme Jonas Castrénin luona etevän ja vaikutusvaltaisen ruotsalaisen upseerin, joka selitteli laajakantoista suunnitelmaa, että puolueettomain valtojen olisi yhdyttävä sotaan »rauhan jouduttamiseksi». Paria päivää myöhemmin olin »aktivistipäivällisillä» toht. Molinin luona. Kutsuvieraiden joukossa oli Saksan sotilasattasea, majuri von Aweyden ja Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja toht. Paquet. Mutta aktivistien mieliala oli masennuksissa. He sanoivat olevansa turhista ponnistuksistaan väsyksissä.
Mielialan kohottamiseksi pantiin marraskuun 18 p:nä toimeen suuret päivälliset Kronprinsenin ravintolassa. Läsnä olivat suomalaisten puolelta von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Castrén, Fabritius ja minä, ruotsalaisista Molin, Järte, Yngve Larsson, Harald Sohiman, Langlet ja toht. Söderqvist. Päivällisten jälkeen alkaneeseen keskusteluun saapuivat toht. Paquet ja eräs toinen saksasalainen, lähetystön palveluksessa oleva toht. Stiewe. Ruotsalaiset kehoittivat hyvin innokkaasti meitä koettamaan kaikin voimimme muokata mielialaa Ruotsissa. Meidän pitäisi tehdä esitelmämatkoja maaseudulle, julkaista aikakauskirjaa (ruotsalaisten aktivistien omaa aikakauskirjasuunnitelmaa ei tähän saakka ollut voitu toteuttaa), panna toimeen julkisia kokouksia j.n.e. Siitä, mitä ruotsalaiset itse aikoivat tehdä, en ole merkinnyt muistiin muuta, kuin että he lausuivat julki mitä hartaimman toivomuksensa, että Saksan ministeri von Lucius, joka oli pahana esteenä aktivistien suunnitelmille kutsuttaisiin pois.
Paria päivää myöhemmin piti väsymätön Jonas Castrén erinäisille ruotsalaisille upseereille ja aktivisteille illalliset, missä oli läsnä myöskin muutamia suomalaisia. Koko sillä paatoksella, mikä tuolle vanhalle poliitikolle oli ominaista, hän vetosi läsnäolevien ruotsalaisten toimintatahtoon. Mitä saattoivat nämä vastata muuta kuin että he »tekisivät kaiken voitavansa vaikuttaakseen asianomaisiin»? — »Paljon puheita, mutta vähän todellista tulosta», olen merkinnyt päiväkirjaani, ja samaa saattoi sanoa useimmista näistä kokouksista ja keskusteluista. Kauan hankkeissa ollut aktivistinen aikakauslehti saatiin sentään ennen pitkää toimeen. Sen nimeksi tuli »Svensk Lösen». Päätoimittajana oli runoilija Sven Lidman.
Jos vielä lisään, että tähän aikaan olin paljon kosketuksissa suuren tiedemiehen ja lämpimän Suomen-ystävän professori Mittag-Lefflerin kanssa, joka koetti saada liikkeelle vuoden 1914 suuren »talonpoikaiskulkueen» johtajia, saa lukija käsityksen, kuinka huomattavia voimia näihin aikoihin käytettiin Ruotsin politiikan saattamiseksi uralle, joka vastasi aktivistien vakaumusta maan elinehdoista ja meidän vakaumustamme Ruotsin yhdynnän tavattomasta tärkeydestä toiveittemme toteuttamiselle. Hammarskjöldin hallituksen jäsenistä oli kirkollisministeri K.G. Westman aktivistien aatteita ymmärtävällä kannalla. Me suomalaiset saimme hänen puoleltaan suurta sympatiaa ja myöskin tukea, mikäli hänen virka-asemansa ja tunnollinen lojaalisuutensa hallitusta kohtaan myönsi. Marraskuun 24 p:nä kävin vapaahra von Bonsdorffin ja valtioneuvos Alexis Gripenbergin kanssa hänen luonaan. Valtioneuvos Gripenberg, Helsingissä olevan keskusjärjestön toimelias ja innokas jäsen, oli näet juuri silloin lyhyellä käynnillä Tukholmassa. Mutta Ruotsin hallitus vastusti järkähtämättä kaikkia yrityksiä saada sitä luopumaan puolueettomuuden ohdakkeiselta, mutta verraten turvalliselta tieltä. Että se katsoi sormiensa läpi aktivistien ja suomalaisten salavehkeilijäin puuhia, oli kuitenkin ilmeistä. Ehkäpä Wallenberg, joka katseli asemaa kylmästi, näki mielelläänkin osassa kansaa heräävän viikinkiluonnon täten saavan verraten vaarattoman toimi-alan innollensa. Hän tunsi ruotsalaisensa ja tiesi, että heidän suurella enemmistöllään ei ollut halua noudattaa sotasignaaleja. Lisäksi lienee Ruotsin ulkoministeri katsonut, että aktivistinen propaganda ei ollut ihan hyödytön, kun oli torjuttava liian sopimattomia vaatimuksia ympärysliiton puolelta. Eihän ollut pahitteeksi, että tällöin saattoi viitata siihen, että ei käynyt ärsyttäminen jo muutenkin kiihtynyttä mielialaa, joka ilmeni niin selvästi saksalaismielisissä aktivistien mielenosoituksissa.
Mutta tämä yhteistyö Ruotsin aktivistien kanssa ei voinut saada meitä ummistamaan silmiämme siltä, että toimintamme pääura kulki Saksan kautta. Siellä jatkui jääkäripataljoonan muodostaminen säännöllistä menoansa, ja kuta enemmän sen miesluku lisääntyi, sitä lujemmaksi tuli odotetun saksalaisen apuretken poliittinen perusta. Pataljoonan päällikkö majuri Bayer oli kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että vapausliikkeemme poliittinen järjestö ei ollut niin järjestetty kuin olisi pitänyt olla. Marraskuun puolivälissä hän saapui Tukholmaan opettamaan meille, miten asiaan saataisiin saksalainen järjestys. Kunnon majuri oli laatinut ihmeteltävän kaavan, jolla oli »pyramiidin» muoto ja luonne. Minulla ei paha kyllä ole tallella sitä Suomen vapausliikkeen järjestelyn graafillista esitystä, jonka hän selittelevästi esitti luokseni kokoontuneelle, kohteliaasti kuuntelevalle tukholmalaispiirille. Olen pannut muistiin että hänen kuuntelijoinaan tässä tilaisuudessa olivat von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Reguel Wolff, Castrén, Fabritius, J.W. Snellman ja minä sekä sitäpaitsi Bayerin alaiset kapteeni Heldt ja luutnantti Schues. Meidän oli kyllä hiukan vaikea pysyä vakavina, varsinkin kun näkyi hyvinkin selvästi, että majuri sangen mielellään olisi itse asettunut pyramiidin huipulle. Mutta salahymy hälveni huuliltamme, kun kuulimme Bayerin puhuvan helmalapsestaan, jääkäripataljoonasta, ja siitä ilosta, minkä hänelle tuottaisi maihinnousu Suomeen sen etunenässä ja tilaisuus taistella Suomen vapauden puolesta. Hiukan turhamaisuutta oli yllä pelissä mukana, mutta sen soimme mielellämme anteeksi tälle lämminsydämiselle, hienosti sivistyneelle gentlemanille. Berliiniin palatessaan oli hänellä mukanaan minun laatimani ja toverieni tarkastama vastaus pyramiidiehdotukseen. Tämä vastaus ei ole enää tallella, mutta muistaakseni siinä koetettiin kohteliaasti huomauttaa, että elämän todellisuutta ja varsinkin niin mutkikasta salayritystä oli vaikea saada soveltumaan geometrisiin kaavoihin.
Todellisuudessa oli meidän kuitenkin myöntäminen, että järjestömme varsinkin sisäiseen lujuuteensa nähden kaipasi korjaamista. Oli senvuoksi erinomaisen tervetullutta, että keskuskomitean jäsen valtioneuvos Alexis Gripenberg marraskuun lopulla saapui Tukholmaan. Häneltä saimme täsmällisiä tietoja, miten työ oli järjestetty ja jaettu Helsingissä. Keskustelimme sitten hänen kanssaan vakaannuttamisen mahdollisuuksista. Meidän taholtamme suositeltiin sitä, että muodostettaisiin ulkopiiri, johon kuuluisi edustajia kaikista ryhmistä ja puolueista, ja sisempi johtava piiri. Mutta me käsitimme kuitenkin, että teennäistä kaavaa oli vaikea soveltaa liikkeeseen, joka oli kasvanut erilaisten yhtymäin vapaasta itsetoiminnasta. Oikeastaan voi sanoa, että Suomessa oleva järjestö semmoisenaankin toimi aika hyvin. Heikko kohta oli ulkomailla, lähinnä Tukholmassa, missä sekä johtavan komitean kokoonpanosta että sen jäsenten toimivallasta vallitsi joltinenkin epävarmuus. Kuinka olot täällä sitten uudenvuoden tienoilla järjestettiin, siitä teen selkoa tuonnempana. Suuri helpotus oli meille, kun valtioneuvos Gripenbergin nyt onnistui järjestää Tukholmassa raha-asiat sille kannalle, että Tukholman-komitean tarpeisiin voitiin saada kuukautinen määräraha.
Aivan epätyydyttävä oli järjestömme Berliinissä, kuten jo ennemmin olen maininnut. Majuri Bayer oli siksi tarkka huomioidentekijä, että hän Tukholmassa totesi, mitä jo ennen oli aavistanut, nimittäin että se mies, jonka kanssa hän kilpaili johtoasemasta Berliinissä, meidän järjestössämme oikeastaan häilyi ilmassa. Oli arvattavaa, että hän ei jättäisi käyttämättä tätä hyväkseen, olletikin kun hän oli vakuutettu omasta kutsumuksestaan johtaa paitsi sotilaallista myöskin valtiollista toimintaa. Kun von Bonsdorffin ja Erichin matka Berliiniin ei ollut selvittänyt asemaa ja kun ei myöskään valtioneuvos Gripenberg positiivisesti tarttunut asiaan Wetterhoffin ja hänen toimistonsa lopulliseksi liittämiseksi järjestöön, — siihen olisi muuten tarvittu tuntuvia rahavaroja — päätin minä vuorostani matkustaa Berliiniin katsomaan, mitä oli tehtävissä edes jonkinlaisen _modus vivendi_n aikaansaamiseksi. Minulla oli toinenkin syy matkustaa sinne, nimittäin erään sekavan vyyhden selvittäminen, joka oli syntynyt siten, että Tukholmassa oli päätetty perustaa lehtori Johannes Öhquistin johdossa oleva sanomalehtitoimisto Berliiniin, mutta samaan aikaan oli Wetterhoffilta saapunut tieto, että hän yhdessä balttilaisen toimiston kanssa oli ryhtynyt julkaisemaan kerta viikossa ilmestyvää »Stimmen aus dem Osten»-nimistä lehteä, jonka tehtävänä oli toimittaa Saksan sanomalehdistölle luotettavia uutisia Itämerenmaakunnista ja Suomesta. Tukholman-komitea antoi tehtäväkseni koettaa aikaansaada yhteistoimintaa näiden molempain yritysten välillä. Sitäpaitsi oli minulla vielä eräs tehtävä, joka koski meidän propagandatyötämme Ruotsissa.