Marraskuun 30 p:nä saavuin Berliiniin, missä en ollut käynyt kahdeksaan kuukauteen. Istuessani jälleen Wetterhoffin upeassa työhuoneessa tutussa Landgrafenkadun varrella olevassa toimistossa keskustellen hänen kanssaan uusimmista tapahtumista tunsin omituista tunnetta. Täällähän, eikä suinkaan Tukholmassa, oli tai ainakin olisi pitänyt olla meidän ulkomaisen diplomaattisen työmme varsinainen keskus. Kun me Tukholmassa uhrasimme suuren osan voimiamme kylläkin tärkeään, mutta sentään toisarvoiseen tehtävään: Ruotsin mielialan taivuttamiseen pyrintöjemme puolelle, saatoimme vain vähässä määrässä, satunnaisilla käynneillä Berliinissä, keskusteluilla saksalaisten emissarioiden kanssa ja kirjallisilla selonteoilla vaikuttaa mielialaan siinä mahtavassa sotaakäyvässä maassa, joka oli tullut liittolaiseksemme. Kun tahdoimme tietää, mitä siellä tapahtui, oli saatavissamme ainoastaan epäselviä kaikuja ja välillisiä tietoja. Sen sijaan istui Wetterhoff itse niiden tietojen lähteellä, joita niin suurella vaivalla koetimme hankkia, tietojen, jotka koskivat koko politiikkamme varsinaista perustaa. Ja niiden johtavien henkilöiden kanssa, joiden päätöksistä maamme kohtalo niin suuressa määrässä oli riippuvainen, oli hän välittömissä kosketuksissa.

Astuessani sisään tapasin Wetterhoffin vilkkaassa keskustelussa erään balttilaisen poliitikon, paroni Wrangelin kanssa. Tämä tiesi kertoa, että Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik aivan hiljan oli tavannut kenraali von Falkenhaynin eräällä rautatiematkalla. Falkenhayn oli tällöin sanonut, että sotatoimia koillisessa Pietariin ja Suomeen käsin nykyhetkellä ei tietenkään käy ajatteleminen, mutta että ne kuitenkin ovat äärettömän tärkeät ratkaisevassa taistelussa Venäjän kanssa. Nyt marssivat armeijat etelää kohti. (Marraskuussa oli kenraali Mackensen yhdessä itävaltalaisten ja bulgaarialaisten kanssa musertanut Serbian ja saanut aikaan tavattoman tärkeän suoranaisen yhteyden Turkin ja itämaiden kanssa.) Sotatoimet koillisessa, oli Falkenhayn lisännyt, saattavat tulla kysymykseen ensi keväänä. Mitä olisi Suomessa annettukaan säännöllisistä tämänlaatuisista tiedoista! Mutta ei, Wetterhoffia ja hänen toimistoansa ei saanut tunnustaa, vaikkei tahdottu häntä suorastaan »desavueerata». Ja kun ei myöskään tahdottu tai rohjettu lähettää Berliiniin ketään muuta Wetterhoffin tilalle, oli seuraus se, että Suomen itsenäisyysliike tärkeällä kehityksensä asteella kaipasi omaa edustusta juuri siinä valtakunnassa, jonka apuun se perustui. Sillä se laitos, jonka esimiehenä Wetterhoff nyt toimi, oli Saksan varoilla ylläpidetty saksalainen toimisto ilman tukea siitä maasta, jonka hyväksi se tahtoi työskennellä.

Sanomalehtiasia, jota olin tullut selvittämään, järjestyi helposti, kun olin saanut neuvotella Wetterhoffin, toht. Sundwallin ja lehtori Öhquistin kanssa. Sovittiin, että kukin toimittaisi uutisensa ja kirjoituksensa Wetterhoffin toimistoon Stimmen aus dem Osten-julkaisua varten. Tämä järjestely pysyi sitten voimassa molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mutta päätehtävää, jota varten olin matkani tehnyt, ei minun onnistunut suorittaa.

Joulukuun 1 p:nä kävin Wetterhoffin ja majuri Bayerin kanssa majuri von Wechmarin luona yleisesikunnassa. Siellä kävi ilmi, että sitä riippuvaisuusjärjestelmää, jota oli alettu noudattaa Wetterhoffin suhteen, koetettiin ulottaa järjestömme muihinkin jäseniin. Kun mainitsin aikovani käydä ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Zimmermannin luona, selitti majuri Bayer, että me emme saata Berliinissä neuvotella viranomaisten kanssa ilman hänen tietoansa ja suostumustaan; von Wechmar sanoi olevansa siinä yhtä mieltä Bayerin kanssa, mutta selitti sentään, että minun käyntiäni vastaan ei ole mitään muistuttamista. Majuri Bayerin täytyi tyytyä siihen, vaikka hän varmaankin aavisti hänelle itselleen epäsuotuisan hankkeen olevan tekeillä. Oli ilmeistä: Wetterhoffin johtama toimisto oli nyt sotilasbyrokratian kahlehtima. Oliko mahdollista vapauttaa toimisto tästä riippuvaisuudesta? Juuri siitä oli tarkoitukseni puhua Zimmermannin kanssa.

Tämä mahtava mies, josta sittemmin oli tuleva vielä mahtavampi — hänestä tuli vuotta myöhemmin valtiosihteeri ja ulkoministeri — otti minut vastaan tavallisella ehättävällä kohteliaisuudellaan. Hän kuunteli tarkkaan selityksiäni, mitä haittoja koitui siitä, että Wetterhoffin poliittinen toimisto oli alistettu sotilasviranomaisten alaiseksi. Kun olin lopettanut, nyökkäsi hän hyväksyvästi.

»Niin on», sanoi hän, »poliittinen työ on erotettava sotilaallisesta.»

Mutta tätä ylimalkaista myönnytystä pitemmälle en päässyt. Palasin käynniltäni jokseenkin alakuloisena. Sen kahleen katkaisemiseksi, joka sitoi Wetterhoffin enemmän tai vähemmän ahdasrajaisiin sotilasbyrokraatteihin, vaadittiin toisenmoisia voimia kuin yksityisen henkilön käytettävissä oli. Olisi vaadittu koko järjestömme yhteistä esiintymistä ja selitystä, että me olimme tavallamme valtuuttaneet hänet edustajaksemme Saksan ulkoministerin luo. Ja ellei edes sellainen selitys aikaansaisi Wetterhoffin vapauttamista, oli aina jäljellä keino avata oma toimisto Berliinissä ja anoa Saksan viranomaisten lupaa saada ottaa Wetterhoff sen päälliköksi. Sellainen anomus olisi ollut tarpeellinen, kun Wetterhoff nimellisesti oli Saksan alamainen, mutta sitä olisi tuskin hylätty. Mutta kumpaankaan toimenpiteeseen eivät maanmieheni olleet taivutettavissa, sen tiesin erittäin hyvin.

Olin puhunut Zimmermannin kanssa myöskin Ruotsin asioista. Hän saattoi minut pohjoismaita hoitavan osaston ylimmän päällikön, ent. Pietarin-lähettilään, kreivi Pourtalésin luo. Näin tulin tuntemaan sen miehen, joka oli edustanut Saksan valtakuntaa Venäjän hovissa kohtalokkaina heinäkuun päivinä 1914. Hän oli ystävällinen melkein kuuro vanha mies, jonka käsityskykyä ei voinut sanoa nopeaksi. Ihmettelin itsekseni, kuinka oli ollut mahdollista, että Saksan kukaties tärkein diplomaattinen paikka ulkomailla oli voitu antaa tämmöisen kiltin nollan hoidettavaksi. Luulenpa, että saksalaiset itsekin ovat sitä usein kummastelleet. Kun vuosia myöhemmin luin Maurice Paleologue'in sodan jälkeen ilmestyneen muistelmateoksen »La Russie des Tsars pendant la grande guerre», missä Pourtalés ja hänen esiintymisensä vähän ennen sodanjulistusta ja sen jälkeen esitetään sangen surkeassa valossa, täytyi minun hymyillä itsekseni. Kuvauksessa oli ranskalaista ilkeyttä, mutta se esitti sattuvasti sitä kuuroa vanhaa herraa, jonka kanssa olin keskustellut hänen virkahuoneessaan Wilhelmsstrassen varrella tasan vuosi ja neljä kuukautta sen jälkeen kuin hän Paleologue'in ehkä hiukan liioitellun kertoman mukaan oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun jätettyään Sazonoville keisari Wilhelmin sodanjulistuksen. En tiedä, oliko Saksan lähettiläsparka jo silloin kuuro, mutta varmasti hän oli aikamoisen sokea, kun ei ollut huomannut niitä sotavarustelulta, joita jo viikkomääriä oli hänen ympärillään tehty.

Se toimi, jota kreivi Pourtalés nyt hoiti, oli paljon helpompi hoidettava kuin se, mikä hänen oli ollut pakko jättää. Isällisesti hymyillen ja käsi korvan takana hän kuunteli sitä kertomusta Ruotsin suhteesta Saksaan ja Suomeen, jota huutelin hänen vieressään istuen.

»Jaa, jaa», sanoi hän vihdoin, »die Schweden, die Schweden! Sie werden es nicht mitmachen!»[29] Ja siinä hän epäilemättä oli oikeammassa kuin heinäkuussa 1914 viimeiseen saakka uskoessaan, että venäläisillä ei ollut sotaisia hankkeita. Ruotsin aktivistiseen liikkeeseen ei hänellä — tai oikeammin sillä virkamiehellä, jonka arvosteluun hän nojautui, lähetystösihteeri von Wesendonkilla — ollut suurta luottamusta. Mutta, sanoi hän, saattoihan silti olla hyvinkin hyödyllistä, että Ruotsin aktivistit jatkavat propagandaansa.— Hra von Wesendonkin luona kävin seuraavana päivänä Wetterhoffin kanssa.