Niitä Wetterhoffin ominaisuuksia, jotka aiheuttivat hänen menestyksensä, oli hänen esiintymisensä verraton varmuus ja se tyyni ja hymyilevä optimismi, joka hänen ilmeissään ja äänensävyssään oli kiperimmissäkin tilanteissa. Niinpä hän kuunteli huolestunutta kertomustani epäonnistuneesta käynnistäni Zimmermannin luona huolettomasti huomauttaen: »Sen olisin voinut sanoa sinulle ennakolta. Mutta kyllä asiat siitä selviytyvät.»
Oikeastaan olikin hänellä kylläkin aihetta olla optimistinen omasta puolestaan. Hän oli tähän aikaan päässyt jäseneksi sodan syttymisen jälkeen perustettuun suureen poliittiseen klubiin »Deutsche Gesellschaft 1914», missä kaikkiin puolueisiin kuuluvat poliitikot ja kaikenvivahteiset korkeat virkamiehet ja upseerit seurustelivat veljellisessä sovussa. Siirtomaaministeri Solf, jonka kanssa hän sittemmin tuli hyvin läheiseksi tuttavaksi, oli sen puheenjohtajana, ja valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg kävi siellä usein. Ulkoministeriössä oli Wetterhoffin arvovalta tähän aikaan niin suuri, että se riitti suojelemaan häntä parjauksilta. Syyskuun lopulla kuulin toht. Paul Rohrbachilta Tukholmassa, että eräs suomalainen oli sanonut hänelle, että Wetterhoff ei nauti luottamusta Suomessa. Kun Rohrbach oli kertonut sen Zimmermannille, oli tämä miltei suuttuneena vastannut: »Die Leute sollten still sein. Wetterhoff ist ein ordentlicher Mann. Er hat mein Vertrauen.» (Pitäkööt suunsa kiinni. Wetterhoff on kunnon mies. Minä luotan häneen.) Mitä Wetterhoffin toiminnan tuloksiin tulee, saattoi hän jälleen viitata kahteen saavutukseen. Hänen käyntinsä jälkeen prinssi Heinrichin luona Kielissä oli prinssi niin kiinnostunut meidän vapausliikkeeseemme, että hän marraskuussa matkusti Lockstedtin-leirille tarkastamaan sikäläistä suomalaista joukkoa. Tuloksena Wetterhoffin käynnistä Lyypekissä taas oli, että Lyypekin senaatti juuri näinä päivinä valmisteli Liittoneuvostolle esitettävää kertomusta Suomen vapauttamisen merkityksestä Saksan kaupalle.
No niin, ystävämme Fritz oli yhtä hilpeä ja intomielinen kuin ennenkin istuessaan illastamassa Sundwallin, Adolf Paulin ja minun kanssani Hotel Cumberlandin hienossa ravintolassa Kurfürstendammin varrella. Kaikki tulisi käymään hyvin sekä Suomelle että hänelle itselleen. Eivätkö molemmat Suomesta tulleet emissariot (Bonsdorff ja Erich) olleet palanneet Berliinistä sen vaikutelman vallassa, ettei siellä tarvita muuta edustajaa kuin hän, Wetterhoff? (Tämän lauseen löydän vielä Wetterhoffin päiväkirjastakin tältä ajalta.)
Mutta tämä suuri arvovalta ja optimismi ei estänyt sitä, että sotilasbyrokratian silmukoita alettiin vetää yhä tiukemmalle rohkean omatekoisen diplomaatin ympärille. Joulukuun 7:ntenä päivätyssä sijais-yleisesikunnan kirjelmässä, jonka oli allekirjoittanut kenraali von Lenski, ilmoitettiin Wetterhoffin noudatettavaksi määräys, että hän on Lockstedtin-joukon komentajan (majuri Bayerin) alainen, että hänen on sovittava tämän kanssa kaikista toimenpiteistä, että hänen raporttinsa on lähetettävä joukon Berliinissä olevan sotilastoimiston kautta ja että hänen tulee hankkia komentajan lupa virkamatkoihin. Mutta tässäkin vaikeassa asemassa suoriutui Wetterhoff pitkän aikaa mainion notkeasti. Vielä maaliskuussa 1916 hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että majuri Bayerin alaisena olo ei ole tuottanut hänelle suurtakaan haittaa, kun tämä »ei juuri koskaan ole tavattavissa» ja enimmäkseen on matkoilla, joten hän saa itse hoitaa asiansa, miten parhaaksi katsoo. Kuinka Wetterhoffin asema kaikesta hänen notkeudestaan huolimatta sittenkin vähitellen kaivautui ja kuinka romahdus vihdoin tuli, sen on Sundwall kertonut kirjassaan. Muutamia välikohtauksia, jotka sattuivat tässä alituisessa luovimisessa juonittelujen salakarien välissä, koskettelen tuonnempana.
VII. VUODENVAIHTEESSA 1915—1916
Siltä Tukholmassa-oloni toimintakaudelta, josta minun nyt pitäisi kertoa, on käytettävissäni vain varsin puutteellinen aineisto päiväkirjamerkinnöissäni olevan aukon vuoksi. Pahoittelen sitä sitäkin enemmän, kun Tukholman-komitean tärkeä muodostaminen Helsingissä olevan keskuskomitean valtuuttamaksi tarkoin rajoitetuksi valtuuskunnaksi tapahtui juuri tänä aikana. Minun täytyy siis olla ryhtymättä sen työn yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, johon otin osaa kolmen seuraavan kuukauden aikana, ja rajoitun lyhyeen yleiskatsaukseen, mikäli voin mieleeni palauttaa tapausten kulun ulkomuistista tai kirjeiden ja muiden satunnaisten muistiinpanojen avulla.
Yleinen poliittinen asema muodostui tänä aikana jokseenkin epäsuotuisaksi meidän liikkeellemme. Toiveet, että Saksa keskusvaltain voitokkaan rynnistyksen jälkeen etelään ryhtyisi jatkamaan keskeytynyttä etenemistään koilliseen, eivät toteutuneet. Vielä lopulla vuotta 1915 näytti Saksan sodanjohdolla olleen positiivisia suunnitelmia siihen suuntaan. Se kävi ilmi m.m. eräästä Wetterhoffin keskustelusta Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin kanssa marraskuun alussa, josta keskustelusta hän tekee selkoa päiväkirjassaan. Herttua oli matkalla Sofiasta Berliiniin sattumalta tavannut kenraali von Falkenhaynin,[30] joka palasi Serbian ja Unkarin rajalta, missä hän oli ollut kohtaamassa Enver-pashaa. Tässä tilaisuudessa oli sovittu talven sotasuunnitelmista. Silloin oli lähinnä kysymys sotatoimista Palestiinan kautta Suezin kanavaa ja Egyptiä vastaan. Toivottiin, että tämä suunnitelma olisi toteutettu maaliskuussa. »Sen mukaan, mitä Falkenhayn oli sanonut herttualle», jatkaa Wetterhoff, »tulisi sitten kevään kuluessa koillisen sotanäyttämön vuoro. Falkenhayn oli ollut sitä mieltä, että saksalaisen sotaväen suorittama ja samaan aikaan puhkeavan suomalaisten kapinan kannattama hyökkäys pohjoisesta päin Pietaria vastaan saisi ratkaisevan merkityksen Venäjän-sodan lopputoimituksena.» Mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin pian tai ainakin se lykättiin tuonnemmaksi. Yritys Suezin kanavaa vastaan tammikuussa epäonnistui ja sen sijaan, että nyt olisi käynyt voimakkaasti Venäjän kimppuun, kenraali von Falkenhayn päätti kohdistaa päärynnistyksen länteen ja toistaiseksi asettua puolustuskannalle idässä. Helmikuun 21 p:nä alkoi hirvittävä hyökkäys Verdunia vastaan ja kuukausiksi keskittyi sitten sotaakäyvien huomio veriseen saksalaisen ja ranskalaisen urhoollisuuden ja sitkeyden väliseen kamppailuun, jota käytiin tuon lujan linnoituksen ympärillä.
Kovassa ahdistuksessa ollut Venäjä sai siten tervetullutta hengähdysaikaa. Kysymyksenalaista on, olisiko keskusvalloille nyt ollut edullisempaa kääntyä päävoimineen itää eikä länttä kohti. Muutamat arvovaltaiset sotahistorioitsijat vastaavat kysymykseen kieltävästi M.m. C.O. Nordensvan lausuu tunnetussa teoksessaan:[31] »Ratkaisevan iskun suuntaaminen Venäjää vastaan sen lohkaisemiseksi irti ympärysliitosta ei vielä ollut mahdollista. Venäläiset olisivat, kuten edellisenäkin syksynä, peräytyneet ja liittolaistensa avulla ylläpitäneet taistelua ja kuluttaneet vastustajiensa voimaa.»[32]
Venäjältä joulu- ja tammikuussa saamamme tiedot olivat kuitenkin sellaisia, että voimakkaan saksalaisen rynnistyksen menestymisen mahdollisuus juuri silloin näytti erittäin lupaavalta. Mieliala Pietarissa ja koko laajassa Venäjän valtakunnassa oli ilmeisesti sangen masentunut. Eräässä raportissa, joka tammikuun 18 p:nä 1916 lähetettiin Tukholmasta Berliiniin erään Pietarista vastikään saapuneen saksalais-venäläisen liikemiehen kertomuksen nojalla, kuvattiin asemaa seuraavalla tavalla:
»Jo marras- ja joulukuussa vallitsi ilmeisesti rauhaan taipuva mieliala koko Venäjällä ja kaikissa piireissä. Tämä koskee myöskin Pietaria, missä kuitenkin vielä nytkin väitetään vallitsevan voittoon luottavaisen mielialan. Tähän saakka on katsottu sopimattomaksi rauhasta puhumistakin. Nyt sitävastoin lausutaan samoissa piireissä ihan toisia mielipiteitä. Tunnetaan pettymystä armeijan toimintaan. Pahoitellaan hyödyttömästi tehtyjä suuria uhrauksia eikä uskota uusien rynnistysten onnistumiseen, vaikkakaan toisaalta ei katsota myöskään saksalaisten sotavoimien saattavan tunkeutua kauemmaksi. Jos käsitys jo Pietarissa on tämä, niin koskee ylläsanottu vielä suuremmassa määrässä maaseutua, missä sodasta kärsitään paljon enemmän kuin pääkaupungissa ja missä sen raskaat seuraukset ovat huomattavammat myöskin ulkonaisessa suhteessa. On senvuoksi itsestään selvää, että kaikissa piireissä, lukuunottamatta niitä, jotka sodasta rikastuvat, kaivataan rauhaa muodossa tai toisessa.»