Muista samanaikaisista muistiinpanoista käy ilmi, että tämä kuvaus ei ollut liioiteltu. Niinpä esim. Ranskan lähettiläs Maurice Paléologue[33] kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 27 p:nä 1915:
»Yksityisessä keskustelussa Sazonovin kanssa huomautin hänelle niistä lukuisista väsymyksen oireista, joita olen tavannut yleisessä mielipiteessä joka taholla. Eilen — sanoin minä — kuulin klubissa erään niitä korkeimpia hoviherroja, jotka kaikkein useimmin tapaavat keisarin, lausuvan aivan avoimesti, vain kahden askelen päässä minusta, että on hulluutta jatkaa sotaa ja että täytyy kiireesti tehdä rauha.»
Saksalaiset eivät tahtoneet käyttää tätä heikkoudentilaa välittömästi ryhtyäkseen rynnistykseen, vaan sen sijaan koettivat käyttää suotuisaa tilaisuutta taivuttaakseen Venäjän erikoisrauhaan. On tunnettua, että keisari Wilhelmin mieskohtainen ystävä hovimarski kreivi Eulenburg joulukuun alussa salatietä lähetti ystävälleen hoviministeri kreivi Freederickszille Pietariin kirjeen jossa hän kehoitti tätä tekemään kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi molempain hallitsijani välillä. Monia muita tällaisia yrityksiä Saksan puolelta rauhanmielialan tunnustelemiseksi Pietarissa voisi mainita.
Me Tukholmassa kuuntelimme levottomina huhuja erikoisrauhan hankkeista, kuten olimme tehneet jo vuotta aikaisemmin. Sillä huolimatta suhteistamme viralliseen Saksaan emme olleet lainkaan varmoja, että mahtava liittolaisemme valvoisi Suomen etuja siinä rauhanteossa, johon pyrittiin. Se, että kenraali von Falkenhayn elokuun lopulla oli pyytänyt Wetterhoffia ilmoittamaan Suomelle, että Saksalla on suuri mielenkiinto Suomen kohtaloa kohtaan, ei millään tavoin velvoittanut Saksan hallitusta. Suurempi siveellinen velvoitus Saksalle oli se tosiasia, että sen sotilasviranomaiset parhaillaan muodostivat pataljoonaamme Lockstedtissa valmisteluna Suomen tulevaan vapaustaisteluun. Mutta parhaassakin tapauksessa saatoimme erikoisrauhan syntyessä toivoa, että Saksa auttaisi Suomea sen itsehallinnon palauttamiseksi.
Onko näin ollen kumma, että me samoin kuin Ruotsin aktivistit pidimme Saksan Tukholmassa olevaa lähettilästä, paroni von Luciusta vastustajanamme? Tiesimmehän hänet erikoisrauhanajatuksen innokkaaksi kannattajaksi. Omasta puolestani katsoin kuitenkin viisaimmaksi niiden nuhteettomien suhteiden ylläpitämistä, joissa olin tähän kohteliaaseen ja ilomieliseen saksalaiseen diplomaattiin. Ikävä kyllä von Lucius raporteissaan Berliiniin edelleenkin väitti meidän tietojamme Suomessa vallitsevasta mielialasta perättömiksi, mutta pohjaltaanhan tämä ei ollut niinkään paljon hänen vikansa kuin niiden suomalaisten liikemiesten, joiden lausuntoihin hän saattoi nojautua. Hiljaisessa mielessäni täytyi minun myöntää, että von Lucius saattoi esittää painavia syitä oman kantansa puolustukseksi, kun rauhanteko Venäjän kanssa tällä hetkellä saattoi merkitä Saksan pelastusta. Mutta Jonas Castrénpa ei salannut suuttumustaan Saksan lähettilään kannasta. Hän pani kaikki voimat liikkeelle saadakseen von Luciuksen kutsutuksi takaisin. Myöskään me muut sekä Berliinissä että Tukholmassa emme salanneet käsitystämme, ettei Luciuksen politiikka meidän kannaltamme katsoen ollut suotava. Mutta Castrén teki sen niin kiihkeästi, että hänen tuimien hyökkäystensä kohde pahastui kovasti saadessaan niistä tiedon, ja siitä johtui, että von Lucius vainusi Castrénin »juonia» joka kerta, kun joltakin taholta huomasi vastarintaa. »Der verfluchte Castrén» oli hänellä siitä pitäen silmätikkuna, ja joka kerta kun tapasin hänet, sain kuulla pitkiä valitusvirsiä siitä, minkä vainon alaiseksi hän syyttömästi oli joutunut kiivaan suomalaisen vihollisensa puolelta. Paroni von Lucius oli sentään siksi hyväluontoinen, ettei ryhtynyt mihinkään kostotoimiin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tietäessään olevansa hyvissä väleissä ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja ollessaan vakuutettu siitä, että hänen oma hallituksensa piti häntä välttämättömänä renkaana Berliinin ja Pietarin välillä, missä hänellä oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jolloin hän oli palvellut sikäläisessä Saksan lähetystössä. Ja aktivisteja lukuunottamatta oli von Lucius ruotsalaisten kesken melko suosittu jo herkullisten aamiaistensa ja hyvinvarustetun viinikellarinsa nojalla.
Erikoisrauhaa koskeva pelkomme ei kuitenkaan toteutunut. Aika ei ollut vielä tullut, Venäjä ei ollut vielä »polvillaan», käyttääkseni Jonas Castrénin mielilausetta Keisari Nikolai, mikäli Paléologue kertoo, torjui suuttuneena kaikki yritykset, joilla häntä koetettiin taivuttaa rikkomaan liittolaisilleen antamansa lupaus. Eikä myöskään yleinen mielipide Venäjällä vielä ollut läheskään kypsä rauhaan. Siinä Pietarin-raportissa, josta äsken mainitsin, sanotaan lisäksi, että vaikka sotaan onkin näin väsytty, Venäjä kuitenkin tulee jatkamaan sotaa. Hallitus ei tee sitä — sanotaan raportissa — siinä toivossa, että uskoisi saattavansa voittaa Saksan, vaan siinä epämääräisessä toivossa, että käänne parempaan saattaa tapahtua liittolaisten avulla, sekä tietäen saattavansa itse pysyä vallassa ainoastaan siinä tapauksessa, että aikaansaadaan suotuisa rauha. Kansa taas toivoo sodan heikentävän nykyistä hallitusta siinä määrässä, että sen sijalle saadaan uusi kansanvaltainen hallitussuunta. Voimakkaana vaikuttavana tekijänä mainitaan raportissa Englannin ankara painostus sekä hallitukseen että kansaan erikoisrauhan estämiseksi kaikin mokomin. Loppuosa tätä mielenkiintoista raporttia sisältää sattuvan kuvauksen virkamiesten yli kaikkien laitojen menevästä lahjottavuudesta, joka enensi yltyvää puutetta ja teki tyhjäksi kaikki ponnistukset sotakoneiston kuntoonsaamiseksi. Venäjän kansaa vielä vuosi sitten innostanut isänmaallisuus on nyttemmin hävinnyt melkein olemattomiin — sanotaan sitten — mutta kaikki käy kuitenkin entistä uraansa sen tylsän välinpitämättömyyden nojalla, joka on niin ominaista venäläiselle kansallisluonteelle.
Mielenkiintoista on nähdä kuinka Paléologuen päiväkirjamerkinnät vahvistavat tätä saksalaisystävällisessä hengessä laadittua raporttia. Se kuva, minkä niistä saa Venäjän yhteiskunnasta tänä ajankohtana, on yhtä synkkä, se vain eroa, että erinäisissä piireissä edelleen jatkuvaa isänmaallista mielialaa tehostetaan voimakkaammin. Erinomaisesti kuvaavat asemaa ne ponnet, jotka hyväksyttiin eräässä salaisessa Kerenskin johdolla pidetyssä vallankumouksellisten kokouksessa joulukuun lopulla.[34] Ne tulossa olevan vallankumouksen enteet, joista meille oli annettu kuvaus Helsingin-raporteissa jo kesäkuussa ja syyskuussa, alkoivat hahmottua kiinteämmiksi. Mutta kypsä ei tilanne vielä ollut enempää vallankumoukseen kuin erikoisrauhaankaan. Tarvittiin vielä vuosi tuon valtavan valtakunnan voimien vitkallista kuluttamista. Sitten vaikenivat vähitellen huhut erikoisrauhasta ja sitä mukaa kasvoivat jälleen toiveemme, että ensi keväänä vihdoinkin alkaisi rynnistys Pietaria kohti. Ja silloin olisi meidän pataljoonamme valmis toimintaan — Suomessa, niin ajattelimme. Jo nyt oli kuitenkin Lockstedtin-joukko tehnyt maallemme arvaamattoman palveluksen. Jokin aika sitten oli liikkunut huhuja, että Venäjän hallituksella oli ollut aikomus kutsua suomalaiset asevelvolliset Venäjän sotapalvelukseen, mutta että se oli luopunut tästä aikomuksestaan kansan venäläisvihollisen mielialan vuoksi, mistä Lockstedtin-joukon olemassaolo oli yhtenä todistuksena. Nyt saimme hyvin asiantuntevalta taholta tietää, että huhussa oli perää. Eräässä Helsingin-raportissa, joka saapui joulukuun 27 p:nä, sanotaan m.m.: »Kenraali Brändström (Ruotsin Pietarissa oleva ministeri) on keskustellut Venäjän yleisesikuntaan kuuluvien upseerien kanssa, jotka ovat sanoneet varsin hyvin tietävänsä L.L:n (s.o. Lockstedtin-leirissä muodostuneen suomalaisen pataljoonan) olemassa-olon. Syynä siihen, että Venäjän hallitus ei ole uskaltanut toimeenpanna väennostoa Suomessa, oli se, että pelättiin L.L:n lähettämistä siinä tapauksessa Suomeen järjestämään vastarintaa.»
Mutta tieto pataljoonan olemassa-olosta ja siitä, että maassa vilkkaasti värvättiin siihen väkeä, aiheutti myöskin vähemmän ilahuttavia seuraamuksia. Se venäläisten sotavoimien suuri Suomeen siirto, joka tapahtui syksyllä 1915, oli kai toimeenpantu ensi sijassa silloin uhkaavalta näyttävän saksalais-ruotsalaisen hyökkäyksen varalta. Mutta ei ole epäilemistäkään, etteikö venäläisen sotaväen vahvistamisella sen ohella ollut tarkoituksena pitää »paikallista väestöä» aisoissa ja tukahduttaa se kapinayritys, jonka arveltiin olevan tekeillä.
Näistä sotaväenlisäyksistä saimme Tukholmaan useita raportteja syksyn kuluessa. Eräässäkin sanottiin m.m.:
»Venäläisen sotaväen lukumäärä, joka äskettäin oli vain 35.000 à 40.000 miestä, nousee nykyään (noin 20 p:nä lokakuuta) suunnilleen 80.000 mieheen. Tämä sotavoima on sijoitettu seuraavalla tavalla. Viipuriin ja Karjalan kannakselle 30.000 miestä, niistä kaksi prikaatia ratsuväkeä. Haminaan 10.000 miestä, enimmäkseen rekryyttejä. Hämeenlinnaan 800 miestä. Tampereelle 21.000 miestä. Siellä on myöskin venäläisten joukkojen esikunta. Raumalle 2.000 miestä jalkaväkeä. Poriin 5.000 miestä jalkaväkeä. Ahvenanmaalle 860 miestä, Vaasaan 1.200 miestä. Ouluun ja Tornionjoenlaaksoon yhteensä 1.200 miestä. Helsingissä olevista joukoista puuttuu tarkkoja tietoja. — — Erikoista huomiota kiinnitetään Ruotsin pohjoisrajaan. Tornioon on äskettäin saapunut kymmenkunta upseeria, niiden joukossa eräs kenraaliluutnantti. He kartoittavat Tornionjoenlaaksoa.»