Samassa raportissa puhutaan niistä linnoitustöistä, joita tähän aikaan suoritettiin monissa paikoin maata. »Erikoisen luja», kirjoitetaan, »on se linnoitusvyö, joka ympäröi Helsinkiä maan puolelta. Meren puolelta suojelevat Helsinkiä Viaporin lisäksi erinäisille ulkosaarille rakennetut linnoitukset. Toisen tärkeän linnoituspiirin muodostaa Viipuri ja sen ympäristö. — — — Erivahvuisia varustuksia on sitäpaitsi Hangossa, Lappvikissa ja Porkkalassa. Tampereen eteläpuolelle on äskettäin kaivettu juoksuhautoja, rintama länttä kohti. Ahvenanmaalla on linnoituksia Marianhaminan luona, Hammaruddenissa ja Ödkarbyssä Saltvikin pitäjässä. Aivan äskettäin on ryhdytty rakentamaan lujia linnoituksia Ledsundin luona ja Bråttössä. Ahvenanmaalla on 6 langatonta lennätinasemaa ja 11 optillista havaintopaikkaa laivastoa varten. Ahvenanmaan puhelinverkkoa on laajennettu. Sitäpaitsi on puhelinkaapeli johdettu Marianhaminasta Köökarin kautta Turkuun.»
Oli ilmeistä, että nämä Venäjän puolustustoimet osaltaan enensivät Saksan sodanjohdon epäröintiä ja niin ollen vähensivät sen Suomeen suunnattavan saksalaisen sotaretken toteutumisen toiveita, jota me edelleenkin odotimme. Suurempi välitön merkitys meidän pyrinnöillemme oli kuitenkin niillä voimakeinoilla, joihin venäläiset tähän aikaan ryhtyivät päästäkseen käsiksi meidän järjestöömme, jonka olemassaolosta ja toiminnasta he saivat yhä enemmän tietoja. Pian laajenivat ne kaikkien niiden yleiseksi vainoamiseksi, joiden jollakin tavoin epäiltiin olevan tekemisissä asian kanssa.
Tätä vainoamista, mitä tavattomia vaikeuksia se tuotti miesten hankinnalle jääkäripataljoonaan ja mihin lukuisiin vangitsemisiin se johti, on usein kuvattu. Tämä meikäläisten ajojahti joutui välillisesti tai välittömästi koskemaan tuhansia henkilöitä, joista useimmilla ei ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa. Niihin kuului muiden muassa äitini. Hän oli ihan sattumalta joutunut sekoitetuksi siihen juttuun, joka niin surkeasti päättyi jääkärin, ylioppilas Edvard Bruhnin vangitsemiseen ja niihin paljastuksiin, jotka siitä olivat seurauksena. Bruhn oli työtoverinsa, jääkäri Erik Malmbergin kanssa asunut parihuoneissa, jotka äitini oli vuokrannut heille asunnossaan Oikokadun 5:ssä Helsingissä. Äidilläni ei tietenkään ollut edes aavistusta sen työn laadusta, jota nuo molemmat nuoret miehet toimittelivat huoneissa, joista oli oma erikoinen käytävä Liisankadulle, mutta hän oli syystäkin kummastellut vuokralaistensa jokseenkin levotonta elämää. Paria päivää ennen joulua katosivat sitten vuokralaiset. Poliisi oli näet alkanut pitää heitä silmällä, ja he lähtivät pakoon pohjoiseen päin. Malmbergin onnistui töin tuskin livahtaa rajan yli Tornion kautta, mutta Bruhn joutui kiinni. Äitini rauhallisessa asunnossa toimeenpantiin kotitarkastus ja todella löydettiinkin paljastavia papereita, joita hänen vuokralaistensa toverit ja avustajat olivat jättäneet heidän huoneeseensa, sen jälkeen kun he jo olivat poistuneet. Tietenkin kutsuttiin äitini kuulusteluun santarmihallitukseen. Onnellisemmin kuin useat muut samanlaisissa tapauksissa hän vältti kuitenkin vangitsemisen.
Kautta maan, vieläpä pohjoisessa maan rajojen ulkopuolellakin, saivat suomalaiset nyt tuta venäläisten raakaa valtiutta. Tähän aikaan saapui järkyttäviä tietoja niistä kärsimyksistä, joiden alaisiksi suomalaiset työmiehet joutuivat Petroskoista Muurmannin rannikolle suunnatun rautatien rakennustöissä. Eräs siitä saamiamme raportteja kertoo seuraavaa:
»Petroskoista Muurmannin rannikolle rakennettavan uuden rautatien rakennustöihin ovat venäläiset saaneet suuren joukon suomalaisia, jotka he ovat sinne houkutelleet lupaamalla suuria päiväpalkkoja. Jo syksyllä saapui tietoja siitä, minkä suunnattoman huonon kohtelun alaisiksi nämä työmiehet olivat joutuneet. Äskettäin oli muutamien onnistunut paeta ja päästä Ruotsin rajan yli, ja näiden kertomukset olivat olleet järkyttäviä. Luvatusta palkasta olivat työmiehet saaneet vain pienen osan, eikä aina sitäkään. Ravinnoksi annettiin 'ryssänlimppua' ja vettä. Asuntona on lämmittämättömiä lautavajoja. Työ tehdään kasakkain valvonnan alaisena, jotka säälimättömästi ruoskivat nagaikallaan viivytteleviä. Niskoittelu rangaistaan häikäilemättömän ankarasti. Useita on teloitettu. Mieliala työläisten kesken on sangen kiihtynyt» j.n.e.[35]
Eräässä toisessa samanaikaisessa raportissa sanotaan, että ne suomalaiset työläiset, jotka olivat päässeet palaamaan kotipuoleen näistä rautatietöistä, olivat kertomuksillaan herättäneet »venäläisvihollista mielialaa» Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. »Ovatpa muutamat johtajat», sanotaan, »alkaneet lähettää väkeä L.L:iin. Eräs johtaja, G(ylling?), oli lähetetty Pietariin ottamaan selkoa oloista Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa. Hän palasi siinä mielessä, että Suomella ei ole mitään odottamista siltä taholta.»
Tätä tiedonantoa voinee valaista ote valtiopäivämiehen ja sosialidemokraattisen puoluehallituksen jäsenen, maisteri K.H. Wiikin W. Strömille kirjoittamasta kirjeestä, josta jälkimmäinen minulle tammikuun 6 p:nä 1916 Malmöstä lähettämässään kirjeessä tekee selkoa. Ström oli pyytänyt ystäväänsä antamaan hänelle tietoja, »mihin tuloksiin hän on tullut kokeiluissaan ja tutkimuksissaan, nimenomaankin punajuurikkaiden (= sosialistien) itävyyden ja kehitysmahdollisuuksien suhteen.» Hän oli nyt saanut Wiikiltä vastauksen, jossa sanottiin:
»Viime aikoina olen teoreettisesti tutkinut m.m. erinäisiä maanviljelyskemiallisia kysymyksiä. Käytännönhän täytyy aina perustua teoreettiseen tutkimukseen, ja käytännölliseen työhön on vain sovellettava sitä, minkä tutkimus on tuonut ilmi. Pienessä maamiesseurassamme (= puoluehallinnossa) olen silloin tällöin esittänyt muutamia tutkielmieni tuloksia ja havainnut, että maalaisukot eivät ole niinkään vastahakoisia uudempiin kokeiluhuomioihin. Ovatpa muutamatkin, joita olin pitänyt jokseenkin vanhoillisina, alkaneet heristää korviansa, kun osoitin, että parempia satoja olisi saatavissa käyttämällä keinotekoista lannoitusta j.n.e. Ja muutenkinhan meillä aletaan vähin kaikkialla oivaltaa, että viljanviljelyksen pitäisi jälleen päästä arvoonsa ja että varmaankin on menty liian pitkälle yksipuoliseen meijeritalouteen pyrkimisessä.»
Kaikki tuo hämärä puhe »maanviljelyskemiallisista» kokeiluista ja »maalais-ukkojen» mielenkiinnon heräämisestä on vain hyvinkin läpikuultavaa kuvausta siitä, että sosialidemokraattiset johtajat, jopa »vanhoillisetkin», olivat taipuvaisia yhtymään aktiiviseen itsenäisyyspolitiikkaan. Itävyys ja kehitysmahdollisuudet lisääntyivät ilmeisesti päivä päivältä. Eikä kestänytkään kuin puolitoista vuotta, kun jo sosialistiemme johtaja O. Tokoi, sittemmin Suomen kotimaisen hallituksen silloinen päällikkö, lausui julki valtiopäivillä, että Suomi pyrkii täyteen itsenäisyyteen.
* * * * *