Lockstedtin leirissä jatkettiin sillä välin miesten harjoittamista, joita kuukausi kuukaudelta saapui yhä suuremmat joukot. Tammikuun 14 p:nä oli miesten lukumäärä noussut 1.000:een. Saman kuun 25 p:nä kävivät leirillä Wetterhoff, Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Vanha aktivistipäällikkö tunsi varmaankin omituista ja kohottavaa tunnetta nähdessään suomalaisten sotilaiden pitkien rivien mallikelpoisessa järjestyksessä marssivan ohi venäläinen kivääri olalla ja omien miesten komentamina, mutta saksalaisten ylijohdossa. Kun Suomen aktiivinen vastustuspuolue joulukuussa 1905 laati sen suunnitelman yleiseksi kansanasestamiseksi, joka johti Voima-liiton muodostamiseen,[36] ei Zilliacus eikä kukaan meistä muista saattanut uneksiakaan, että se yritys, joka silloin meni myttyyn, kymmentä vuotta myöhemmin heräisi eloon ja toteutuisi niin erikoisissa muodoissa. »On ollut kerrassaan liikuttavaa», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »nähdä Suomen poikia univormuissaan. Kentälle järjestäytyneinä seisten on heitä valtaava joukko, miltei pikku armeija.»
»Mieliala», lisää Wetterhoff, »on aika hyvä. Jonkin verran puhdistusta on kuitenkin ollut välttämätöntä tehdä liikkeeseen liittyneiden seikkailija- ja roistoainesten poistamiseksi.»
Jos mieliala siis oli hyvä, niin saattaa sanoa, että se oli hyvä huolimatta ulkonaisista oloista, jotka todellakaan eivät olleet loistavia nuorukaisillemme. »Miehistön», kirjoitti Runar Appelberg minulle joulukuun 1 p:nä, »ei ole aina ihan helppoa pysyä hyvällä tuulella, varsinkaan kun se valittaa ravintoa aivan riittämättömäksi. Vankileireissä (kuten tunnettua oli eräs osa miehistöä saatu n.s. keskitysleireihin vietyjen suomalaisten joukosta) väittävät siellä olleet saaneensa enemmän ruokaa kuin täällä. Päällystö on luvannut tehdä voitavansa muutoksen aikaansaamiseksi. Toivottavasti se tapahtuu pian.»
Tähän aikaan — joulukuussa — puuhailtiin »sotilaskomiteassa» Helsingissä kahden ent. suomalaisen upseerin lähettämistä Lockstedtiin, jossa he liittyisivät pataljoonaan. Komitea lähetti Tukholmaan edustajan hankkimaan Saksan sotilasviranomaisten suostumusta siihen. Minulla on tallella 7:ntenä joulukuuta päivätyn, majuri Bayerille osoitetun kirjeen konsepti, jossa mitä hartaimmin puollan suomalaisten upseerien pyyntöä. Koetin siinä tehdä tyhjäksi Saksan viranomaisten epäröinnin, mitä tulee upseerien vastaanottamiseen, selittämällä, että he ovat saaneet eron sotilaspalveluksesta eivätkä siis enää kuulu Venäjän armeijaan. Huomautin, että heidän anomukseensa suostuminen tekisi hyvän vaikutuksen sekä Lockstedtissa että Suomessa ja että heistä sotilaallisessakin suhteessa olisi hyötyä. Aie meni kuitenkin myttyyn, kun ehdoista ei päästy yksimielisyyteen.
Mutta kuta enemmän se ajankohta lähestyi, jolloin pataljoona olisi valmis, sitä tähdellisemmäksi tuli kysymys sen käyttämisestä. Toivomaamme saksalaista sotatoimintaa Suomessa ei kuulunut, ja toiveet sen alkamisesta lähitulevaisuudessa vähenivät sitä mukaa kuin Saksan sodanjohto suuntasi ponnistuksensa länttä kohti, kuten yllä olen huomauttanut. Jatkaisiko suomalainen joukko harjoittelua leirillä odotellessaan lopullista rynnistystä Pietariin tai suoraan Suomeen? Se oli tämän ajankohdan suuri kysymys.
Tammikuun lopulla ilmoitettiin Lockstedtista, että majuri Bayer oli alkanut puhua pataljoonan mahdollisesta siirtämisestä rintamalle. Ensin hän lienee lausunut ajatuksen, että sitä käytettäisiin rannikonvartiointiin, esim. Flanderissa. Tämä päätön suunnitelma saatiin onneksi torjutuksi, mutta sen sijaan Bayer puuhaili nyt innokkaasti sellaisen päätöksen aikaansaamista, että joukko komennettaisiin itärintamalle.
Tukholman-komitea — eli valtuuskunta, joksi sitä nyttemmin nimitettiin — joutui siten vaikeaan asemaan. Päätös Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta sekä suomalaisen pataljoonan muodostamisesta oli tehty sillä nimenomaisella edellytyksellä, että joukkoa käytettäisiin tulevassa taistelussa Suomen vapauttamiseksi, ja samaten oli rekryytit värvätty ilmoittamalla, että heitä koulutettaisiin Suomen sotatoimiin. Saattoihan tosin sanoa, että meikäläinen pataljoona välillisesti taistelisi Suomen vapauttamiseksi, jos se ottaisi osaa saksalaisten rynnistykseen Pietaria kohti, jopa jossakin määrin siinäkin tapauksessa, että se toistaiseksi avustaisi saksalaisten etulinjain puolustamista Kuurinmaalla. Mutta kuka saattoi taata, ettei pataljoona tällöin voisi kokonaan tuhoutua tai ainakin kärsiä tuntuvaa mieshukkaa? Meidän maallemme äärettömän arvokkaat sotilas- ja upseeriainekset joutuisivat täten vaaranalaisiksi. Toisaalta taas ei ollut helppoa kieltäytyä, jos saksalaiset pyytäisivät meiltä apua taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Lisäksi oli semmoista pyyntöäkään tuskin tarvis esittää, joukko kun oli Saksan sotilasjohdon alainen ja sen jäsenet olivat sitoutuneet »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa». Tämän sitoumuksen vaara tuli nyt selvästi näkyviin.
Minulla ei valitettavasti ole mitään muistiinpanoja niistä neuvotteluista, joita Tukholmassa pidettiin tammi- ja helmikuussa tästä pulmallisesta asiasta. Kun se ensi sijassa koski jääkäreitä itseänsä, sai eräs heikäläisiä, maisteri Pehr Norrmén, tehtäväkseen lausunnon laatimisen siitä.
»Asia», kirjoitti Norrmén minulle helmikuun alussa, »on erittäin arkaluontoinen. Meidän ei tule mennä liian pitkälle perustellessamme kantaamme tässä asiassa, sillä ne edut, joita Costa Negralla (= Saksalla) voidaan selittää olleen L.L:sta, ovat lopulta ainoa kiitollisuudenvelka, johon voimme vedota, jos sotaretkeä Suomeen ei synny, mutta meidän kuitenkin on koetettava saada heitä toimimaan hyväksemme rauhanteossa. Silloin eivät perustelut saa olla kuluneita tämän suhteellisesti pikkuseikan — L.L:ien käyttämisen — vuoksi. Minä olen sitä mieltä, että jos vain voisimme saada Costa Negran takaamaan jotakin, niin menisimme minä ja muut ilomielin vaikka turkmeeneja ja persialaisia vastaan. Mutta ehdottomasti hyödyttömään käyttämiseen, josta maalle ei olisi mitään etua, en ainakaan minä tahtoisi ottaa osaa. Siinä mielessä olen pannut kokoon argumentit ja luulisin niiden olevan päteviä. — — — 'Berichtin' loppua en halunnut kirjoittaa, kun minulla ei ole aavistustakaan, miten ja mihin sitä aiotaan käyttää. Mutta sen tulee sisältää viittaus siihen, että Suomi saattaa tarvita joukkoa sodan jälkeen, mahdollisen Venäjän vallankumouksen varalta, jolloin maa julistautuisi vapaaksi ja L.L:ien avulla heittäytyisi Costa Negran helmaan.»
Norrmén oli aivan oikeassa voimakkaasti korostaessaan kysymyksen poliittista puolta. Sitä tärkeämpää oli, että yrityksemme poliittinen johto sai lujemman järjestelyn ja siten suurempaa arvovaltaa ulospäin. Mitä Tukholman komiteaan tuli, olen jo edellä puhunut siitä sisäisen lujuuden puutteesta, joka sitä vaivasi syksyllä 1915. Se oli käytännöllisesti katsoen kokoonpantu kahdenlaisista aineksista, toisaalta siitä kolmihenkisestä toimintakomiteasta, joka oli valittu heinäkuun 31 p:nä pidetyssä kokouksessa, ja toisaalta niistä kahdesta Helsingin keskuskomitean jäsenestä, jotka olivat saapuneet syyskuussa ja olojen pakosta jääneet Tukholmaan. Näiden ainesten yhtenäistyttämistä ei kuitenkaan tähän saakka oltu aikaansaatu. Komitean yksityiset jäsenet tai ryhmät toimivat usein kutakuinkin erillisesti, jotapaitsi he olivat jokseenkin epätietoisia valtuuksiensa laajuudesta.