Tammikuussa ryhtyi keskuskomitea järjestämään oloja. Se lähetti silloin johtaja Samuli Sarion Tukholmaan vanhan suomalaisen puolueen edustajana vahvistamaan sikäläistä edustusta. Mutta Sarion saamat ohjeet olivat ilmeisesti hyvin epämääräisiä. Vapaahra von Bonsdorff, prof. Erich ja johtaja Sario käsittivät ne niin että he olivat keskuskomitean varsinaiset edustajat. Tuomari Castrén otettiin, hänen nimenomaisesta vaatimuksestaan, lisäjäseneksi. Maisteri Fabritiuksen ja minun kanssani oltaisiin — niin selitettiin — »läheisessä yhteistoiminnassa». Mutta tämä ei ollut mitään todellista komitean tiivistämistä. Jouduimmehan Fabritius ja minä siten olemaan tavallaan ainoastaan neuvottelevina jäseninä uudessa valtuuskunnassa. Ja kuitenkin olimme me saaneet runsaasti takeita siitä, että me edelleenkin saatoimme katsoa olevamme »nuorten» alkuperäisen järjestön sekä Lockstedtin joukon valtuutettuja edustajia. Ne valtuuskahnaukset, jotka tästä olivat seurauksena, eivät saattane lukijaa kiinnostaa. Huhu on niitä muuten tuntuvasti liioitellut. Yhteistyö ei aluksi ollut aivan helppoa, mutta järjestyi kuitenkin vähitellen. Kun professori Westermarck huhtikuussa saapui Tukholmaan, selveni moni väärinkäsitys. Oli miten oli, joka tapauksessa tammikuussa tapahtunut valtuuskunnan muodostaminen merkitsi järjestölle kiistämätöntä edistystä. Olot kehittyivät todellisuudessa sellaisiksi, että yllämainitut kuusi henkilöä muodostivat yhteisen järjestön ja heidät tunnustettiin sellaiseksi myöskin kotimaassa. Kun maisteri Kai Donner, Helsingissä olevan A.K:n jäsen, kesäkuussa 1916 saapui Tukholmaan, sai hän tietenkin paikan ja äänioikeuden valtuuskunnassa. Myöhemmin vahvistettiin valtuuskuntaa ottamalla siihen kaksi muuta A.K:n jäsentä, maisteri Bertel Appelberg ja tohtori V.O. Sivén.
Heikkoutena oli edelleenkin valtuuskunnan keskuudessa vallitseva erimielisyys erinäisissä kysymyksissä. Ei ollut vältettävissä, että joskus tuntui jonkinlaista »vähemmistön» ja »enemmistön» vastakkaisuutta, jota ei suinkaan vähentänyt puheenjohtajan, vapaahra von Bonsdorffin tarmokas arvovaltansa korostaminen. Sattui, että vähemmistö katsoi olevan syytä pahoitella, että oli ryhdytty toimenpiteisiin koko valtuuskunnan mieltä kuulematta. Mutta ylimalkaan oli valtuuskunnan työllä ja sen kokouksilla hyvän yhteishengen leima.
Eräässä tärkeässä kohdassa vallitsi kuitenkin piirissämme yhä edelleenkin erimielisyyttä: suhtautumisessamme Wetterhoffiin. Fabritius ja minä olimme nytkin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä toimittaa Wetterhoffille paikka järjestössämme, ja samaa mieltä meidän kanssamme olivat jääkärit. Tammikuussa oli maisteri Ragnar Numelin, joka oli ollut Helsingin ylioppilaskomitean toimeliaimpia jäseniä, tehnyt matkan Berliiniin ja siellä todennut, kuinka tärkeätä ja menestyksellistä työtä Wetterhoff oli tehnyt ja edelleen teki. Tosin ei Numelinkaan ollut voinut olla huomaamatta Wetterhoffin heikkouksia, mutta niihin ei hänen enempää kuin meidänkään mielestämme pitänyt takertua. Mutta — siinä kohdassa oli vapaahra von Bonsdorff taipumaton.
Tammikuun lopulla tuli sitten kriisi. Wetterhoff oli 14 p:nä joulukuuta lähettänyt saksalaisille viranomaisille raportin Suomen vapausliikkeen kulusta. Tästä raportista sain Wetterhoffilta kopion ja samalla 16 p:nä tammikuuta päivätyn kirjeen, jossa hän tahtoi selvittää suhdettansa meidän järjestöömme.[37] Fabritius, Numelin ja minä otimme raportin perinpohjaisen arvostelun alaiseksi, jonka pääkohdat esitin Wetterhoffille osoitetussa kirjeessä tammikuun 22 p:nä. Arvostelu kohdistui erinäisiin esityksen erehdyksiin ja väärinkäsityksiin, jotka kuitenkin osaksi saattoivat johtua puutteellisesta yhteydestä Wetterhoffin toimiston ja »kotimaassa olevien» välillä. Mutta samana päivänä, jolloin kirjeeni kirjoitin, joutui Wetterhoffin yllämainittu kirje, joka sisälsi m.m. kiivaita hyökkäyksiä vapaahra von Bonsdorffia vastaan, sattumalta tämän käsiin. Seurauksena oli valtuuskunnan kokous, jossa puheenjohtaja jyrkästi vaati ankariin toimenpiteisiin ryhtymistä. Minun asemani oli sangen vaikea, Wetterhoffin kirje kun tosiaan oli saattanut hänet hyvin epäedulliseen valoon, vaikkakin se sisälsi useita oikeita huomautuksia. Tulokseksi tuli, että Wetterhoff kutsuttiin saapumaan Tukholmaan. Hän saapuikin tosiaan helmikuun alussa ja sai silloin sen valtuuskunnan päätöksen, jonka Sundwall on julkaissut kirjassaan.[38] Tässä päätöksessä ilmoitettiin Wetterhoffille, että hän »ei ole Suomessa olevan Keskuskomitean eikä sen Helsingissä sijaitsevan Työkomitean edustaja». Lojaalisuus vasta muodostettua valtuuskuntaa kohtaan esti minua tällöin lausumasta poikkeavaa mielipidettäni ja Wetterhoffille paljastamasta sen sisäistä eripuraisuutta. Niine hyvineen sai Wetterhoff lähteä.
Olen edelleenkin vakuutettu, että oli suuri hairahdus näin riistää Wetterhoffilta se tuki, mikä hänen asemallaan oli ollut aina minun käyntini jälkeen Berliinissä tammikuussa 1915 siitä, että hän saattoi esiintyä vapausliikkeemme valtuutettuna edustajana. Tarkoitukseni olikin tuonnempana saada asiassa muutos aikaan. Mutta se onnistui minulle vain osittain. Kun professori Westermarck käydessään Tukholmassa huhtikuussa 1916 ilmoitti, että keskuskomitea toden teolla toivoo yhteistyötä Wetterhoffin kanssa, sain valtuuskunnassa hyväksytyksi seuraavan päätöslauselman: »Tunnustaen varatuomari Wetterhoffin Berliinissä suorittaman oivallisen työn on valtuuskunta yhteistoiminnassa hänen kanssaan, mikäli asian etu sitä vaatii.» Mutta se ei oikeastaan suuria merkinnyt. Wetterhoff häilyi edelleenkin ilmassa, mitä järjestöön tulee, ja yhteistoiminta valtuuskunnan kanssa supistui tehdystä päätöksestä huolimatta jokseenkin olemattomiin. Asia oli vakava: itsenäisyysliikkeellämme ei ylläkään ollut Berliinissä valtuutettua vakinaista edustajaa.
Tukholmaan kertyi tällä välin yhä useampia kansalaisiamme ottamaan osaa yhteiseen työhön. Useimmat olivat Lockstedtin-leirin jääkäreitä, jotka oli komennettu Ruotsiin jotakin tehtävää varten. Muutamat heistä, kuten W. Ström, L.J. Gulin ja E.R. Forsman, olivat kapteeni Heldtin rekryyttitoimiston palveluksessa, toiset hoitivat sotilaallista tiedoitustointa. Jälkimmäisellä alalla työskentelivät kuten ennenkin J.W. Snellman, Isak Alfthan, E. Malmberg ja R. Heikel. K.J. Sundbergin tehtävänä oli tietojen hankkiminen Ahvenanmaalta, mistä hän oli kotoisin. Malmössä, Krylbossa, Uumajassa ja Haaparannassa oli aina jääkäreitä huolehtimassa Suomesta tulevien rekryyttien matkasta. Sitäpaitsi kävi usein luonamme jääkäreitä, jotka olivat Ruotsissa lomalla tai poikkesivat Tukholmaan matkallaan Suomeen värväyspuuhissa tai muissa asioissa. Arvokkaan lisävoiman saimme, kun maisteri Ragnar Numelin tammikuussa palattuaan Saksasta asettui Tukholmaan. Vähän myöhemmin saapui Suomesta maisteri V. Puhakka, joka hädin tuskin oli pelastunut santarmien kynsistä. Hänen avustuksensa propagandatyössä oli suuriarvoista varsinkin hänen Karjalan — kotiseutunsa — olojen tuntemuksensa vuoksi.
Asunnossani Tegnérinkadun 48:ssa vallitsi vilkas elämä. Ovikello soi pitkin päivää, puhelimet helisivät ja »kansliassa» istui »kanslianeuvos» H.R. Söderström kirjoituskoneen ääressä ahkerassa työssä. Viereisessä huoneessa otettiin vastaan kävijöitä ja pidettiin tuon tuostakin kokouksia, milloin valtuuskunnan — joka kuitenkin pian sai oman kokouspaikan vapaahra von Bonsdorffin huoneistossa Östermalminkadun varrella — milloin jonkin erikoiskomitean. Aterioilla oli vaimollani säännöllisesti puoli tusinaa tai enemmänkin ruokavieraita ja iltaisin kokoontui usein pari kymmentä »desperadoa» keskustelemaan päivän kuulumisista.
Helmikuun 5 p:nä vietettiin Runebergin päivää toimeenpanemalla hotelli Metropolissa juhla, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa olevat kansalaisemme, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai olivat sitä lähellä. Mieliala oli korkea ja toivehikas. Kuinka laajaksi olikaan yrityksemme paisunut ja kasvanut! Se pohja, johon se nyt kotimaassa Suomessa perustui, oli verrattoman paljon avarampi kuin vuosi sitten, ja muhkea, lähes 1.500 miestä käsittävä pataljoona, joka oli aikaansaatu saksalaisten avulla, oli toki aivan toisenmoinen tekijä kuin se pieni 150 miehen suuruinen »pfadfinder»-joukko, joka helmikuussa 1915 oli Lockstedtiin otettu vaatimatonta neli- tai kuusiviikkoista harjoitusta varten. Juhlan aikana sai Fabritius sähkösanoman Uumajasta, että suunnilleen 40 reipasta pohjalaista rekryyttiä oli onnellisesti päässyt jäätyneen Merenkurkun yli — ensimmäinen erä kokonaista sarjaa yhtä arvokkaita miehistön lisäyksiä, jotka pataljoona sai tätä tietä, vaikka Helsingin A.K. tähän saakka oli kieltänyt tämän tien käyttökelpoisuuden. Poliittinen asema tällä hetkellä ei ollut yhtä rohkaiseva. Saksan sotaretki Suomeen oli yhä lykkääntynyt, eikä Ruotsi ollut hievahtanut. Mutta jos Saksan keskeytynyttä rynnistystä Pietaria kohti jatkettaisiin ensi keväänä, kuten toivoimme, muuttuisi asema tuossa tuokiossa, ja silloin olisimme me varustautuneita aivan toisella tavalla kuin keväällä 1915.
Saamamme lisävoimat tekivät mahdolliseksi sanomalehtipropagandan jatkamisen entistä kiinteämmin. Helmikuussa, jos oikein muistan, muodostettiin valtuuskunnan päätöksen mukaan erityinen »sanomalehtikomitea», allekirjoittanut puheenjohtajana ja prof. Erich sekä maisterit Norrmén ja Svedlin sekä vähän myöhemmin Numelin jäseninä. Lukuisia kirjoituksia julkaistiin Ruotsin ja myöskin Saksan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa. Lehtori Öhquistille lähetettiin säännöllisesti avustuksia »Stimmen aus dem Ostenin» Suomen-osastoon. Aktivistien aikakauskirjassa Svensk Lösen, joka oli ilmestynyt tammikuusta lähtien, julkaistiin myöskin kirjoituksia meidän taholtamme. Ruotsin aktivistit jatkoivat siis kansallista herätystyötään. Heidän toivonsa — samoinkuin meidänkin — että Ruotsi sittenkin saataisiin ryhtymään aktiivisempaan politiikkaan perustui nyt pääasiallisesti venäläisten Ahvenanmaalla suorittamiin linnoitustöihin, jotka tuntuivat muodostuvan yhä suuremmaksi uhkaksi Ruotsille.
Ruotsissa harjoitetun propagandan yhteydessä on minun tässä kosketeltava erästä seikkaa. Kun mieliala Ruotsissa laajoissa piireissä oli sangen suosiollinen Saksalle ja niin ollen myöskin meidän saksalaismieliselle politiikallemme, oli yleinen mielipide molemmissa muissa Skandinaavian maissa valtavasti ympärysliiton puolella ja senvuoksi oli erittäin vaikeaa, jopa melkein mahdotonta niissä aikaansaada meille suotuisaa mielialaa. Näin oli laita varsinkin Norjassa, joka maa maailmansodan aikana oli kokonaan riippuvainen Englannista. Niillä suomalaisilla aktivisteilla, jotka olivat yrittäneet jotakin tehdä asiamme hyväksi Norjassa, oli ollut masentavia kokemuksia. Jo toukokuussa 1915 kirjoitti John William Nylander minulle Kristianiasta: