»Täällä on mieliala niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olen ollut poissa, entisestäänkin huonontunut. Saksalaisviha, sillä muuta se ei enää ole, ilmenee tympäisevässä muodossa sekä sanomalehdistössä että yksityisissä keskusteluissa. Monet mieskohtaiset tuttavani, jotka ennen olivat meidän puolellamme, ovat muuttaneet mielensä. Se on sangen masentavaa, vaikkei merkitsekään suuria.»
Myöskin ne suomalaiset siirtolaiset, jotka jonkin aikaa oleskelivat Norjassa odotellen lähtövuoroa Amerikkaan, joutuivat tämän ympäristön vaikutuksen alaisiksi. Turhia olivat senvuoksi kaikki yritykset saada heitä innostumaan yritykseemme ja lähtemään Lockstedtiin rekryyteiksi. Ja kuitenkin olivat he suurelta osalta kotoisin Pohjanmaalta, juuri siitä Suomen maakunnasta, missä jääkäriliikkeellä oli useimmat kannattajansa.
Samanlaatuiset olivat olot Tanskassa. »Toisenlainen ilma on täällä tulijaa vastassa kuin raikkaat tuulet Tegnérink. 48:ssa ja Svensk Lösenin ystävien piirissä», kirjoitti Ragnar Numelin Kööpenhaminasta helmikuussa 1916. Erinäisissä tanskalaisissa piireissä kohtasimme kuitenkin suurta asiamme ymmärtämystä. Lämmin Suomen-ystävä toht. Ivar Berendsen hyväksyi hiljaisuudessa »Costa-Negra-yrityksen» ja piti sitä ihan luonnollisena ilmauksena, vaikka ei uskonutkaan sen hyötyyn ja menestykseen. Myöskin Tanskan ylempien upseerien joukossa oli Numelin tavannut monta, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti itsenäisyysliikkeeseemme. Eräskin heistä oli sanonut, että »Suomi ei olisi voinut toisin menetellä». Mutta sellaiset mielipiteet eivät voineet tulla julkisuuteen, kun sanomalehdet mitä varovimmin karttoivat kaikkea, mikä saattoi loukata ympärysvaltoja ja saattaa vaaraan puolueettomuuspolitiikkaa. Ei Tanskassa eikä Norjassa ollut mitään Tukholman Aftonbladetin ja Nya Dagligt Allehandan laatuista lehteä, puhumattakaan sellaisista julkaisuista kuin Svensk Lösen ja Det nya Sverige. Tanskan ja Norjan lehdet eivät siihen aikaan tuntuneet lainkaan ymmärtävän meidän pyrkimyksiämme, asettuivatpa muutamat suorastaan vihamieliselle kannalle. Kovasti pahoitti mieltämme, kun sellaiset suuret sanomalehdet kuin Politiken ja Verdens Gang haikailematta levittivät lukijoilleen väritettyjä ja usein vääriä tietoja Lockstedtin-pataljoonasta ja rekryyttien värväyksestä siihen.
Mieliala Norjassa ja Tanskassa oli sellainen, että se ei voinut olla vaikuttamatta vaimentavasti saksalaismieliseen aktivistiseen virtaukseen Ruotsissa. Täytyihän ajatella, minkälaiseksi suhde naapurimaihin muodostuisi, jos Ruotsi ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Saattoihan ajatella, että Englanti siinä tapauksessa pakottaisi ainakin Norjan luopumaan puolueettomuudestaan. Ja kuitenkin — jos Venäjä voittaisi sodassa ja siten ratkaisevasti saisi ylivallan Itämerellä, olisi se niin selvä kuolemanvaara Ruotsille, että sen torjumiseen ryhtyminen näytti tarpeelliselta senkin uhalla, että Skandinaavian sopu siitä hetkeksi häiriytyisi. Venäläisvaara uhkasi muuten Norjaakin, voimakas Venäjä kun varmaan toteuttaisi vanhan suunnitelmansa jäätymättömän sataman saamiseksi Atlantin rannalla Bodenin—Narvikin suuntaa pitkin. Niin kuulin monen isänmaallisen ruotsalaisen päättelevän.[39]
Kuta enemmän ajatteli Itämeren-kysymystä, sitä selkeämmäksi kävi, että Suomenlahden eteläpuolella olevia n.s. Itämerenmaakuntia ei käynyt sivuuttaminen. Saksalais-balttilainen katsantokanta tässä kohdin oli tunnettu. Se tarkoitti näiden maiden vapauttamista Venäjästä ja läheistä liittämistä Saksaan. Mutta miten asiaa ajateltiin Viron, Latvian ja Liettuan kansallisissa piireissä, oli minulle kauan tuntematonta. Vasta loppusyksyllä 1915 tulin kosketuksiin näiden piirien edustajien kanssa. Lokakuussa tein tuttavuutta muutamien liettualaisten kanssa, jotka Tukholmassa olivat tavanneet sangen suotuisaa maaperää propagandalleen. M.m. sai Liettua innokkaita kannattajia Stockholms Dagbladin ulkopolitiikan toimittajasta toht. Werner Söderbergistä ja kaikkien sorrettujen kansojen lämminsydämisestä ystävästä, pormestari Lindhagenista. Kiinnostava tuttavuus oli virolainen sissi ja omaperäinen poliitikko Kesküla, joka ensi kerran kävi luonani marraskuussa ja jonka sitten talven kuluessa silloin tällöin tapasin. Hän oli niitä omituisia olioita, joita murrosajat nostavat pinnalle. Ilmeisesti oli hänellä kirjava entisyys. Itse hän sanoi olleensa sosialisti ja kertoi, että hänen Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen oli pitänyt paeta Virosta. Nykyjään hän oli likeisissä suhteissa saksalaisten kanssa, mutta se ei estänyt häntä esiintymästä virolaisena patrioottina, mikä hän epäilemättä olikin. Hän sanoi noudattavansa sitä periaatetta, että pienen, vapautensa puolesta taistelevan kansan täytyy kylmästi harkita, miltä puolelta sillä on suurimmat toiveet saada apua, sekä toimia sen mukaan, tulevaisuuttaan kuitenkaan sitomatta. »Reaalipolitiikka» oli niitä mielisanoja, joita hän käytteli selittelyissään..
Tuntui siltä, että Keskülalla ei ollut mitään puoluetta takanaan Virossa. Siitä huolimatta hän esiintyi hyvin varmasti maanmiestensä äänitorvena. Viron asemasta hän ilmoitti seuraavaa. Syyskuun lopussa olivat saksalaiset ja virolaiset, lukuunottamatta »maatyöläisiä», tehneet sovinnon ja sopineet yhteisestä rintamasta Venäjää vastaan. Minimivaatimus oli Viron itsehallinto. Maksimiohjelma oli, että Viro tulisi itsenäiseksi valtioksi ja pääsisi jäseneksi suureen pohjoismaiseen liittoon johon kuuluisi myöskin Inkeri. Kun kysyin Keskülalta, mitäs sitten Pietarista tulisi, vastasi hän, että nykyisestä ylväästä keisarikaupungista tulisi mainio »kivilouhos» kivestä köyhälle Virolle. Hän ehdotti yhteistyötä meidän kanssamme yhteisen pyrkimyksen hyväksi: Ruotsin yllyttämiseksi sotaan Venäjää vastaan.
Tein Keskülan prof. Erichin ja muiden maanmiesteni tuttavaksi, mutta lähempään yhteistoimintaan hänen kanssaan emme halunneet antautua. Kesküla oli kuitenkin yhteydessä Ruotsin aktivistien kanssa ja hankki itselleen hyviä suhteita varsinkin ruotsalaisissa upseeripiireissä. Hän osasi taitavasti käyttää historiallisia traditsioneja siltä 150 vuoden ajalta, jonka Viro oli ollut Ruotsin alaisena ja jonka virolaiset aina olivat säilyttäneet kiitollisessa muistossa.
Keskülan käytettävissä olevat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi koko loisteliaan »edustuksen». Hän oli vuokrannut itselleen hienosti kalustetun huvilan Stocksundissa ja tarjosi siellä upeita päivällisiä. Kerran joulu- tai tammikuussa oli minutkin kutsuttu. Emännyyttä hoiti omatekoisen virolaisen diplomaatin puoliso, miellyttävä pikku sveitsitär. Ateria oli erinomainen ja viinejä viljalti. Se, että aloitettiin makealla Samos-viinillä, jatkettiin yhtä makealla malagalla ja lopetettiin voimakkaalla punaviinillä jälkiruoan höysteeksi, antoi tilaisuudelle omituisen eksoottisen tuoksun.
Vähää myöhemmin kävi luonani toinen virolainen, erään Tallinnassa olevan isänmaallisen yhtymän salainen lähetti. Kun kerroin hänelle, kuinka komeasti hänen maanmiehensä Kesküla edusti maatansa Tukholmassa, näytti hän omituisen kummastuneelta. Järjestin niin, että Kesküla ja tulokas tapasivat toisensa minun luonani, ja jouduin tällöin oudon kohtauksen näkijäksi. Jälkimmäinen viittasi näet maanmiehelleen, että tätä pidettiin Virossa ent. venäläisenä provokaattorina. Kesküla oli, hänen väittämänsä mukaan, vuonna 1906 pelastanut nahkansa rupeamalla ohranan palvelukseen. Minä odotin raivokohtausta, mutta syytetty otti asian hyvin tyyneltä kannalta ja vastasi, että hän saattoi todistaa syyttömyytensä. Seuraavana päivänä sain tietää, että asianomaiset olivat sopineet. Kuuluiko sopimukseen, että Kesküla tunnustettaisiin virolaisten patrioottien edustajaksi, en voi sanoa.