Sillä välin kuin verisiä taisteluita jatkui Verdunin ympärillä, oli kevättalvella ja keväällä 1916 verraten hiljaista itärintamalla, lukuunottamatta venäläisten maaliskuussa tapahtunutta epäonnistunutta rynnistystä saksalaisella rintamanosalla. Oliko se vain tyyntä myrskyn edellä? Ryhtyisivätkö keskusvallat vuorostaan rynnistykseen Venäjää vastaan myöhemmin keväällä? Ja mille suunnalle siinä tapauksessa hyökkäys kohdistettaisiin? Tämä oli meille, tavattoman tärkeä kysymys.

Tukholmassa oli talven kuluessa arveltu voitavan ennustaa, että Saksa suuntaa sotatoimensa Itämeren rannikolle. Sotilaallisessa tiedustustoimessa askartelevat jääkärimme tiesivät kertoa tammikuussa tuntuneen siltä kuin saksalaisten retki Ahvenanmaalle olisi piankin odotettavissa. Jo marraskuussa oli meriattasea von Fischer laatinut suunnitelman Ahvenanmaan miehittämiseksi maaliskuussa. Huhtikuun alussa ilmoitettiin puuhailtavan Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta. Vielä toukokuussa sanoi minulle Saksan amiraaliesikunnan Tukholmassa olevan tiedustelutoimiston päällikkö saaneensa niistä tiedoista, joita häneltä pyydettiin, sen käsityksen, että »tehdään suuria Itämereen kohdistuvia suunnitelmia». Kaikki tämä viittasi siihen, että saksalainen rynnistys Suomenlahdelle ja Pietariin päin oli tekeillä.

Samaan suuntaan kävivät Berliinistä saapuneet tiedot. Tammikuussa oli keisari Wilhelm vakuuttanut balttilaisten luottamusmiehelle, professori Schiemannille, katsovansa Itämerenmaakuntain »saksalaisten veljien» vapauttamista kunnianasiakseen. Sittemmin saivat nämä puuhat kaikesta päättäen hyvin kiinteän muodon. Huhtikuun 5 p:nä piti valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg suuren puheen, jossa hän m.m. lausui, että Saksa ei tule luovuttamaan takaisin Venäjälle valloitettuja maita — hän mainitsi erikseen Puolan ja Liettuan — ja että Saksa ei saata olla välinpitämätön sorrettujen maiden kohtalosta. Valtakunnankansleri mainitsi Suomen valaisevana esimerkkinä siitä, millainen kohtalo vieraille kansoille on tarjona Venäjän vallan alaisuudessa. Suomen vapauttamisesta kansleri ei katsonut suoraan voivansa puhua, koska Suomi, päinvastoin kuin Puola ja Liettua, yhä vielä oli Venäjän joukkojen käsissä.[40] Täsmällisemmin lausui alivaltiosihteeri Zimmermann maastamme. Ruotsalainen kirjailija Fredrik Böök, joka silloin matkusteli Saksassa ja vallatuilla alueilla kootakseen aineistoa erääseen sotakirjaansa, kertoi Zimmermannin huhtikuussa lausuneen hänelle: »Saksa ei solmi rauhaa, ennenkuin Puola, Liettua, Kuurinmaa ja Suomi on vapautettu.» (Toinen saman lausunnon toisinto kuuluu: »Sodan tarkoitusta ei ole saavutettu, ellei Suomea, Itämerenmaakuntia, Puolaa ja mahdollisesti Ukrainaakin ole vapautettu Venäjästä.») Vielä suuremman merkityksen panimme siihen, että Zimmermann oli ilmoittanut Stockholms Dagbladin Berliinin-kirjeenvaihtajalle, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin sodassa. Niin kategorisesti eivät Saksan ulkopolitiikan vastuunalaiset johtajat saattaneet puhua — päättelimme me — ellei tämä ollut korkeimman sotilasjohdon aikomusten mukaista. Ei näyttänyt olevan epäilemistäkään, etteikö kesän sotasuunnitelma sisältänyt rynnistystä koillista kohti. Samana päivänä, jolloin valtakunnankansleri oli pitänyt ohjelmapuheensa, sanoi sijaisyleisesikunnan päällikkö kenraali Moltke Wetterhoffille kuulleensa paljon hyvää jääkäripataljoonastamme ja että oli tarkoitus pian käyttää sitä rynnistettäessä Tallinnaa kohti.

Mutta Wetterhoff tiesi kertoa lisäksi, että sangen vaikutusvaltaisissa piireissä oli havaittavissa voimakasta vastarintaa sitä politiikkaa vastaan, jota Bethmann Hollweg nyt pyrki noudattamaan. Samassa tilaisuudessa, jossa Moltke oli lausunut äskenmainitut sanansa — eräässä keskusteluiltamassa Hotel Continentalissa — oli keskustelun aiheena ollut Itämeren-kysymys, ja silloin olivat useat huomattavat poliitikot kiivaasti vastustaneet rynnistyksen jatkamista Venäjää vastaan. Englanti — niin selittivät nämä — on päävihollinen, ja Venäjän kanssa pitäisi niin pian kuin suinkin tehdä erikoisrauha yrittämättä riistää tältä valtakunnalta sellaisia alueita, kuten Itämerenmaakunnat, joita se ehdottomasti tarvitsee kauppasuhteittensa vuoksi Länsi-Euroopan kanssa. Kaikista hyökkäyssuunnitelmistaan huolimatta ei Saksan hallitus voinut olla huomioonottamatta tätä virtausta. Erikoisrauhaa koskevia huhuja oli taaskin liikkeellä. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan salaisesta rauhanehdotuksesta, joka paroni von Luciuksen välityksellä huhtikuussa jätettiin Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle Nehljudoville. Ehdotus lienee sisältänyt, että Venäjä luovuttaisi Puolan, Itämerenmaakunnat ja — Suomen, ja Saksa puolestaan ottaisi niskoilleen Venäjän sotavelat Ranskalle ja erinäisillä ehdoilla myöskin Englannille. Tiedot oli Wetterhoffille antanut eräs entinen Saksan lähettiläs, kreivi Groeben. Sopii olettaa, että sellaiset rauhanehdot, jos Saksa tosiaan ne esitti, Pietarissa jyrkästi torjuttiin. Toiselta taholta — erään saksalaisen yleisesikuntaupseerin luottamuksellisena tiedonantona — sai Wetterhoff kuitenkin kuulla, että Venäjä oli ollut taipuvainen keskustelemaan rauhasta, vaikka toisilla ja edullisemmilla ehdoilla. M.m. puhuttiin ehdosta, että Saksa antaisi Venäjälle vapaan toimivallan Skandinavian suhteen, jolloin Suomi tietenkin jäisi Venäjän valtaan. Mitä perää tässä meille huolestuttavassa huhussa oli, ei Wetterhoffin onnistunut todeta.

Kaikesta päättäen oltiin Berliinissä sangen epäröivällä kannalla sekä sodankäynnin että poliittisen suunnan suhteen. Se selittää, miksi vielä toukokuussa saimme mitä ristiriitaisimpia tietoja. Kun Jonas Castrén toukokuun puolivälissä palasi Berliinistä, missä hän oli oleskellut muutamia viikkoja, katsoi hän saattavansa vakuuttaa, että saksalaisten rynnistys koillista kohti ei enää tule edes kysymykseen. Sekä Falkenhayn että Hindenburg, sanoi hän, vastustavat etenemistä Pietariin päin. Rynnistys Ukrainaa kohti on luultavampi. Kahta viikkoa myöhemmin saapui vapaahra von Bonsdorff Berliinistä kertoen yleisen mielipiteen siellä ole van, että rynnistys kuitenkin on suunnattava koillista kohti. Eräs Wetterhoffin päiväkirjamaininta tuntuu osoittavan, että jälkimmäinen käsitys ei suinkaan ollut aiheeton. Läheiseltä ystävältään ruhtinas Löwensteiniltä oli Wetterhoff saanut kuulla, että toukokuun lopulla oli Berliinissä pidetty suuri sotaneuvottelu keisarin läsnäollessa. Siinä oli tehty päätös sotatoimista, ja niihin kuului Löwensteinin tietämän mukaan ryntäyssuunnitelma Riian rintamalla.[41] Mutta jos sellainen päätös todella oli tehty, kaatoivat sotatapahtumat sen nurin muutamien päivien kuluttua, sillä kesäkuun 4 p:nä aloitti Brusilov suuren rynnistyksensä Galitsiassa.

Läheisessä yhteydessä Venäjään kohdistuvaa sodankäyntiä koskevan suuren kysymyksen kanssa oli saksalaisille vähäpätöinen, mutta meille tavattoman tärkeä kysymys Lockstedtin-pataljoonamme käyttämisestä lähiaikoina. Olen aikaisemmin maininnut, että majuri Bayer jo tammikuussa oli alkanut puuhailla pataljoonan lähettämistä rintamalle. Kysymys tuli nykytärkeäksi maaliskuun alussa, luultavasti sen vuoksi, että rynnistys Pietaria kohti silloin näytti todenmukaiselta. Bayerin ehdotus sisälsi esityksen, että pataljoona siirrettäisiin itärintamalle »ei uhrattavaksi, vaan saamaan tarpeellista käytännöllistä opetusta ja sotatottumusta niin suojatussa asemassa kuin suinkin».[42] (Sallittaneen kuitenkin kysyä, miten olisi ollut mahdollista löytää semmoinen »suojattu asema» joukolle, jos saksalaisten rynnistys olisi toimeenpantu.) Myöskin Wetterhoff katsoi — kuten hän päiväkirjassaan sanoo että tämä suunnitelma oli »järkevin siinä tapauksessa, että siitä ajatuksesta, jonka Falkenhayn oli lausunut herttualle (s.o. Mecklenburgin herttualle Adolf Fredrikille), ei tulisi mitään». Bayer oli antanut hänen tehtäväkseen sotilasviranomaisille annettavan kirjelmän laatimisen tämän suunnitelman puoltamiseksi. »Olen kuitenkin — kirjoittaa Wetterhoff 25 p:nä maaliskuuta — tahallani unohtanut tämän kirjoittamisen, koska en Suomen etujen edustajana tahtonut ottaa vastuulleni semmoisen ehdotuksen tekemistä yleisesikunnalle.»

Tähän aikaan oleskeli Saksassa kolme valtuuskuntamme jäsentä — vapaahra von Bonsdorff, johtaja Sario ja professori Erich. Oli luonnollista, että majuri Bayer kääntyi heidän puoleensa saadakseen tukea suunnitelmalleen. Kerran Lockstedtissa käydessään olivat von Bonsdorff ja Sario saaneet sen käsityksen, että jääkärit itse hartaasti halusivat päästä rintamalle, osaksi täydentääkseen koulutustaan, osaksi päästäkseen kasarmielämän yksitoikkoisuudesta. Mainitut kolme valtuuskunnan jäsentä katsoivat senvuoksi saattavansa puoltaa majurin ehdotusta sotilasviranomaisille osoitetussa kirjelmässä.[43] Tämän kirjelmän esitti von Bonsdorff sitten Tukholmaan palattuaan eräässä suurehkossa kokouksessa maaliskuun 27 p:nä. Valtuuskunta ei näin ollen ollut kokonaisuudessaan saanut tilaisuutta neuvotella asiasta; saihan vain todeta, mitä oli tapahtunut Kuitenkaan en ole merkinnyt, että ne valtuuskunnan jäsenet, joiden mieltä ei oltu kysytty ennen tuon puoltavan kirjelmän perillejättämistä, sittemmin olisivat lausuneet eriävän mielipiteensä. Omasta puolestani olin sillä kannalla, että asian täytyy ensi sijassa riippua jääkäreistä itsestään. Ja kaikki saapuneet tiedot tuntuivat osoittavan, että he olivat halukkaita rintamalle lähtemään. Sitä vakuutti lisäksi »Oberzugführer» Runar Appelberg, joka huhtikuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. »Kaikki tahtovat päästä sotaan», sanoi hän minulle. Ainoa, mikä häntä huoletti, oli se, että saksalaiset eivät olleet sitoutuneet pitämään huolta niistä meikäläisistä, jotka ehkä joutuvat invaliideiksi. Myöskin »Hauptzugführer» Jernström, joka kävi luonani Tukholmassa huhtikuun 9 p:nä, vakuutti, että mieliala leirissä »yleensä on hyvä».

Tuo rajoittava »yleensä» oli kuitenkin tarpeen, sillä joukon keskuudessa oli ilmeisesti vähemmistö, joka oli tyytymätön tulossa olevaan rintamallelähtöön. Sen kertoi huhtikuun 4 p:nä kaksi jääkäriä (Häggblom ja Granit), jotka silloin olivat saapuneet leiriltä. Tyytymättömyyttä oli lisännyt perätön huhu, että miehistö sijoitettaisiin eri erissä saksalaisiin osastoihin. Yleisesti valitettiin ruoan huonoutta. Jokseenkin samaa tiesi johtaja von Essen kertoa palatessaan muutamia päiviä myöhemmin käynniltään leirillä. »Liian vähän ruokaa, vastahakoisuutta muutamien taholta mitä rintamalle komentamisiin tulee», olen merkinnyt päiväkirjaani.[44]

Tällaisille masentaville mielialan kuvauksille ei kuitenkaan sopinut antaa ratkaisevaa merkitystä. Jääkärien suuri enemmistö oli varmasti samaa mieltä kuin Appelberg ja Jernström. Arveluttavampaa oli, että osa valtuuskuntaa oli puoltanut rintamalle komentamista ilman että Suomessa olevan johdon mieltä oli kysytty. Yllämainitussa kokouksessa Tukholmassa maaliskuun 27 p:nä oli kaksi juuri kotimaasta saapunutta meikäläistä — maisteri Puhakka ja yliopp. Hautanen — ilmoittanut Suomessa yleisesti oletetun, että joukkoa käytettäisiin omassa maassamme, mutta että ei vastusteta sitäkään, että sitä käytettäisiin Itämerenmaakunnissa, jos sotatila niin vaatii. Mutta he eivät tietenkään saattaneet puhua ylimmän johdon puolesta. Sittemmin kävikin ilmi, että sekä C.K. että A.K. olivat panneet sangen pahakseen, että ne oli sivuutettu näin tärkeätä päätöstä tehdessä.[45] Lisäksi tuli, että ne värvääjät, jotka olivat vakuuttaneet, että joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan Suomen rajojen sisällä, nyt joutuivat kiusalliseen asemaan. Sanoma pataljoonan komentamisesta rintamalle oli siten lisäsyynä siihen, että rekryyttien-otto tähän aikaan lakkautettiin Helsingissä olevien johtajien nimenomaisesta käskystä. Pääsyynä näyttää kuitenkin olleen se, että rekryyttien toimittaminen rajan yli oli käynyt yhä hankalammaksi, kun valvonta oli tehty ankarammaksi, samoin kuin lukuisat vangitsemiset.

Rekryyttien saapumisen seisahdus tuotti meille tukholmalaisille paljon huolta. Meistä oli ilmeistä kuin selviö: kuta suurempi pataljoona on — tai pataljoonat, sillä ennen pitkää ruvettiin ajattelemaan toisenkin perustamista — sitä voimakkaampi olisi sen hyöty tulevassa vapaussodassa ja sitä suurempi myöskin sen merkitys poliittisena tekijänä. Kaikki vaikeudet täytyi voittaa, ajattelimme me, ja niin lähetti valtuuskunta sanan toisensa jälkeen kehoittaen hartaasti A.K:ta jatkamaan rekryyttien hankintaa. Eräs tämmöinen kehoitus lähetettiin huhtikuun lopulla, kun oli neuvoteltu ensin C.K:n jäsenen prof. Westermarckin kanssa joka silloin oli käymässä Tukholmassa. Sitä ennen oli valtuuskunta hyväksynyt ehdotuksen, jonka maisteri Fabritius jääkärien toivomuksesta oli tehnyt, että värväykseen käytettäisiin osittain Lockstedtin leiriläisiä. Tämä päätös pantiinkin sittemmin toimeen. Mutta helsinkiläisen johdon luottamus tukholmalaiseen valtuuskuntaan oli huononpuoleinen. Huhtikuun 29 p:nä sai johtaja von Essen eräältä pojistaan kirjeen, jossa sanottiin, että C.K. on suorastaan estänyt rekryyttien lähetyksen jatkamisen eikä kiinnitä huomiota Tukholman-valtuuskunnan ilmoituksiin, vaan tahtoo saada suoranaisen tiedon Berliinistä (!), halutaanko siellä lisää miehistöä.