Millainen oli asiain tila tällä välin Suomessa? Ja mitä ajateltiin siellä työstä, jota niin innokkaasti tehtiin ulkomailla?
Meistä tuntui, että kotimaassa kaikkien nyt pitäisi ajatella vain suurta päämäärää, Suomen vapauttamista, ja parhaita keinoja sen saavuttamiseksi. Kuitenkin näytti siltä, että suuret osat yhteiskuntaamme vielä olivat vieraita tälle pyrkimykselle. Suomea koskevassa raportissa, jonka konsuli Goldbeck-Löwe huhtikuin, alussa lähetti Berliiniin alivaltiosihteeri Zimmermannille, hän mainitsi tämän tosiasian kylmänsuoravasti. Suomen liikemiehet — se suunnilleen oli raportin sisällys — asettuvat vapausliikkeen suhteen epäilevälle kannalle. Sota tuottaa maalle rahaa, osakkeet nousevat pörssissä Sitä vastoin akateemisissa piireissä sekä suuressa osassa nuorisoa ja talonpoikia vallitsee yleinen pyrkimys maan vapauttamiseen Venäjästä Saksan avulla. Yksi tämän pyrkimyksen ilmauksia on Lockstedtin leiri.
Kieltämättä olikin Suomen liikemiesmaailma meitä vastaan tai ei ainakaan meidän puolellamme. Tätä tosiasiaa käytettiin, kuten ennenkin, meidän haitaksemme. Saksan ministeri von Lucius lausui eräälle valtuuskuntamme jäsenelle, joka huhtikuussa kävi hänen luonaan, että politiikka, joka jättää ottamatta huomioon niin tärkeän tekijän kuin suurkapitaalin, on fantastista.
Tuo kylmästi laskeva diplomaatti, joka itse kuului rikkaaseen liikemiessukuun, unohti, että lopultakaan ei raha, vaan ihmiset ratkaisevat, kun on kysymys kansan kamppailusta vapautensa saavuttamiseksi. Että oli paljon vaikeampaa saada kokoon rahaa jääkäriliikkeen kannattamiseksi kuin väkeä, joka oli valmis panemaan vaaraan henkensä ja vapautensa sen hyväksi, sen sai toht. W. Zilliacus, Suomessa oleva väsymätön »rahaministerimme», kyllä kokea. Mutta yhtä totta kuin se, että liikemiehet olivat välinpitämättömiä,[48] yhtä ilmeistä oli, että henkisen kulttuurin edustajat ja paras osa talonpoikaisluokkaa yhä mieslukuisammin yhtyi suurta asiaa kannattamaan, huolimatta yhä ankarammasta vainosta.
Eräs meikäläinen, joka kesäkuussa palasi Suomenmatkalta, kertoi m.m.: »Kun olin päässyt varmuuteen siitä, ettei minua vakoiltu, asetuin varovasti yhteyteen vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkialla tapasin suostumusta, jopa intoakin. Ystävät väittävät, että mieliala maassa on sangen hyvä. Olen itse todennut, että monella taholla on tapahtunut suorastaan yllättävä parannus siitä, kun viimeksi olin Suomessa vuosi sitten.»
Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat. Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta. Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui.
Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin: Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta näistä takeista ei kuulunut mitään.
Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä.
»Kun meikäläinen liike», niin hän kirjoitti syvissä huolissaan, »viime syystalvella vilkastui ja kehittyi suurimpaan laajuuteensa, evästettiin kaikki — ainakin tietooni tulleet — toimihenkilöt muunmuassa seuraavilla vakuutuksilla: 1) että Saksa on lupautunut tukemaan Suomen pyrkimyksiä rauhaa solmiessaan, siinä tapauksessa että voitto on Saksan ja jos suomalainen vapausliike on helpottanut voiton saavuttamista; 2) että tarkoitus on aloittaa vapaustaistelu Suomessa, jossa taistelussa Saksaan lähetetyt miehet tulisivat toimimaan pienemmäksi osaksi muodostettavien suomalaisten taistelujoukkojen ytimenä, mutta ennen kaikkea näitten joukkojen kouluttajina ja johtajina taisteluissa, joita tultaisiin käymään Suomessa; 3) ettei missään tapauksessa tarvitse epäillä, että lähettämiämme miehiä käytettäisiin Saksan intressejä etualalla pitäen tai meille kokonaan vieraisiin tarkoituksiin. Myöhemmin», niin kirjoittaja jatkaa, »oli kuitenkin saatu tietää, ettei mitään sitovia takeita olekaan annettu ja ettei meidän luottamusmiestemme hallussa ole mitään Saksaa velvoittavaa asiakirjaa. Vaadittiin sokeaa luottamusta lupauksiin, joiden sisällöstä vallitsi suuri epävarmuus. Erinäisistä seikoista, m.m. siitä sitoumuksesta, joka rekryyttien oli täytynyt antaa astuessaan pataljoonaan, oli tehty se johtopäätös, että joukkoa tultaisiin käyttämään Saksan yksityisten etujen hyväksi. Onko sitten ihme, että miesten saanti on tyrehtynyt? Näin olisi käynyt, vaikkei värväyksen lopettamisesta olisikaan annettu sitä määräystä, jonka keskuskomitea maaliskuussa antoi. Jos sen sijaan tyydyttävät takeet saadaan, tulee taas mieliala nousemaan heti ja miehiä tulee taas laumoittain. Kansan kanta ei ole muuttunut ja venäläismieliseksi se ei voi koskaan tulla. Mieliala on vain lamassa, epätoivoinen epätietoisuuden vuoksi.»
Mitä oli minun vastattava tähän? Saatoin vain korostaa, »ettei kukaan meidän toimihenkilöistämme ollut oikeutettu puhumaan mistään kirjallisista takeista Saksan puolelta, ettei Saksa voi sellaisia virallisesti antaa siitäkään syystä, ettei ole olemassa virallisia Suomen kansan edustajia, jotka voisivat Suomen puolelta antaa sitovia takeita ja lupauksia, että tulos riippuu sodan onnistumisesta, mutta että Saksan aikomuksista jo todistaa L.L.-joukon muodostaminen, koskapa tämä joukko itsessään ei merkitse paljon Saksan sotavoimain vahvistamiseksi». Viittasin vielä siihen, että alivaltiosihteeri Zimmermann eräässä edellämainitussa Stockholms Dagbladin kirjeenvaihtajalle antamassaan lausunnossa oli vakuuttanut, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin tässä sodassa. »On perin valitettava», minä kirjoitin, »jos Suomessa jo nyt, ennenkuin ratkaiseva hetki on tullut, ruvetaan epäilemään yrityksemme onnistumista. On siis kaikkien toimimiestemme velvollisuus selittää kansalaisille, ettei tällaisissa vaikeissa tehtävissä voida menetellä samoin kuin tavallisissa rauhan toimissa. Sota on meille avannut ennen aavistamattoman tilaisuuden kansamme pelastamiseksi. Tätä tilaisuutta koetamme käyttää hyväksemme. Ken luulee voitavan edeltäkäsin määritellä asiain menoa, hän ei ymmärrä mitä sota on. Me taistelemme Suomen vapauttamiseksi, me tiedämme, että se tie, jonka olemme valinneet, on ainoa mahdollinen, ja me uskomme lopulliseen voittoon.»