Mistä kuvitelma Saksan antaman kirjallisen sitoumuksen olemassaolosta oli saattanut Suomessa syntyä, on minulle arvoitus. Se ei voinut perustua muuhun kuin löyhiin olettamuksiin, jotka vähitellen suusta suuhun kulkiessaan olivat saaneet varmojen vakuuttelujen muodon. Mutta se käsitys, joka on läpikäyvänä Lyytikäisen huolestuneessa kirjeessä, on asemaa erittäin kuvaava. Jos vakautuneita ja toimeliaita aktivisteja alkoi epäilyttää yrityksemme poliittinen perusta, täytyi näiden arveluiden tuntua sitäkin voimakkaammilta niissä piireissä, jotka olivat syrjässä. Koko meidän politiikkamme oli edelleenkin monen mielestä kevytmielistä uhkapeliä, jolla oli varsin vähäinen menestymisen mahdollisuus. Vielä vapaussodan jälkeen kuulin erään ystäväni lausuvan, että meillä oli yksi onnistumismahdollisuus tuhannesta, ja että totisesti ei ollut meidän ansiomme, että juuri se mahdollisuus toteutui.

Me, jotka työskentelimme liikkeen keskustassa, emme epäröineet. Me emme epäilleet Saksan rehellisiä tarkoituksia. Tosin en minä puolestani mennyt niin pitkälle kuin muutamat intomielisimmät, jotka kuvittelivat, että Saksa jo kiitollisuudesta suomalaisia liittolaisiaan kohtaan ajaisi Suomen etuja lopullisessa ratkaisussa. Olipa joitakin, jotka katsoivat, että jopa suurehkosta mieshukasta pataljoonassamme, joka oli itärintamalla etulinjalla, olisi — niin valitettavaa kuin se sinänsä oli — kuitenkin se hyöty, että se enentäisi saksalaisten kiitollisuuden velkaa meille. Tämmöinen tunteellinen katsantokanta oli kuitenkin useimmille vieras. Mutta sen sijaan me olimme eläytyneet siihen ajatukseen, että Saksan oma etu vaati sitä kannattamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Kaikki riippui siitä, voittaisiko Saksa vai ei. Ja siinä suhteessa olimme tulleet sen lujan luottamuksen vaikutuksen alaisiksi, jonka tapasimme saksalaisissa ystävissämme. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi oli sen uhrautuvaisuuden, järkkymättömän kestävyyden ja ylivoimaisen sotilaallisen taidon ihailumme käynyt, jota Saksan kansa ja sen johtajat osoittivat valtavassa taistelussaan. Eräs vanhoja aktivistiystäviämme, joka oli oleskellut Italiassa ja Ranskassa sodan kahtena ensi vuonna ja nyt kesän alussa v. 1916 saapui Tukholmaan ottamaan osaa meidän työhömme, ei saattanut kylliksi kummastella meidän lujaa uskoamme Saksan voittoon. Niissä piireissä, joissa hän oli elänyt, oltiin näet yhtä varmasti vakuutettuja, että keskusvallat eivät ajan mittaan voisi kestää epätasaisessa taistelussa. Meille oli joka tapauksessa onneksi, että olimme saaneet niin sangviinisen käsityksen asemasta. Se auttoi meitä monesta vaikeasta hetkestä.

Täysin vakuutettuja kun olimme siitä, että meidän valitsemamme poliittinen suunta oli oikea, olimme ehkä liiankin taipuvaisia aliarvioimaan sen työn merkitystä, jota tehtiin toisilla linjoilla. Silloin tällöin sain kiertoteitä hajatietoja pyrkimyksistä kiinnostaa ympärysvaltoja Suomen asiaan. Niinpä esim. sain maaliskuun lopulla nähdä erään kirjeen, jonka lakitiedettenkandidaatti Erik Ehrström oli Pariisista kirjoittanut eräälle suomalaiselle naiselle Tukholmaan. Ehrström, joka oli pääsihteeri yhdistyksessä Amitié Franco-Suédoise, vakuutti kirjeessä, että Ranskassa oli havaittavissa »suurta harrastusta Suomen kysymykseen», joka usein oli ollut puheena ulkoasiainvaliokunnan ja ulkoministeriön välisissä neuvotteluissa. Edellisenä syksynä hän oli lähettänyt toht. Törngrenille Suomeen sanan, että jotakin olisi tehtävä Suomen minimivaatimusten määräämiseksi. Tämän johdosta oli Helsingin yliopiston lehtori Poirot, neuvoteltuaan eri puolueiden kanssa, tehnyt matkan Pariisiin ja jälleen palannut Suomeen. Nyt ei kotvaan aikaan ollut saapunut tietoja toht. Törngreniltä. Mistä minimivaatimuksista tässä oli ollut kysymys, sitä en ikävä kyllä saanut tietää.

Toukokuun lopulla sain kuulla, että toht. Törngren ja hänen ryhmänsä työskentelivät myöskin toisella taholla. Tarkoitus oli — sanottiin — että Englanti harjoittaisi painostusta Pietarissa lupauksia Suomelle sisältävän manifestin aikaansaamiseksi. Eräs lähetti (Lorenzo Kihlman) odotti vain sanaa Lontoosta heti matkustaakseen sinne.

Tätä ympärysvalloissa tehtyä poliittista työtä, jota me tahollamme emme tietenkään voineet kokonaisuudessaan tuntea, emme hevin saattaneet suosia, kun se meidän nähdäksemme ei tähdännyt muuhun kuin Venäjän yhteyteen jäävän Suomen autonomian palauttamiseen. Sitäpaitsi pelkäsimme, että neuvottelut ympärysvaltain kanssa saattaisivat järkyttää saksalaisten luottamusta meihin, jos ne tulivat näiden tietoon. Pahinta oli, että ympärysvaltain ystävät Suomessa eivät kavahtaneet meidän liikkeemme suoranaista vahingoittamista. Juuri tähän aikaan julkaisi pari suomalaista sanomalehteä artikkelin, joka sisälsi paljastuksia Lockstedtin yrityksestä.

Sellaisia kahnauksia näiden kahden eri suunnan välillä ei voitu välttää. Katkeruus toista puolta kohtaan oli suuri kummallakin puolella. Vasta jälkeenpäin on opittu ymmärtämään, että molemmilla suunnilla oli oikeutuksensa. Kun Saksan romahdus tapahtui, vieläpä jo Suomea itsenäiseksi julistettaessa, olivat ympärysvaltain kanssa aikaisemmin solmitut suhteet suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta sopii kysyä, kuinka itsenäisyys-ajatuksen olisi käynyt Venäjän vallankumouksen puhjettua, ellei sitä olisi syövytetty kansan tietoisuuteen jääkäriliikkeen kautta, ja kuinka meidän vapaussotamme olisi käynyt, ellei Saksa olisi tullut avuksemme ja ellei olisi ollut jääkäripataljoonaa, tuota joukkoa, jonka muodostamista monet isänmaan ystävät mitä ankarimmin olivat paheksuneet.

IX. TYÖTELIÄITÄ KESÄKUUKAUSIA

Komennus rintamalle merkitsi uuden vaihekauden alkua jääkäripataljoonan historiassa. Se oli peräti tärkeä myöskin poliittiselle työlle, jota tehtiin rinnan sotilaallisten valmistusten kanssa. Entistä suuremmassa määrässä saattoi Suomea nyt pitää Saksan tosiasiassa tunnustettuna liittolaisena, sittenkun vapaaehtoinen suomalainen joukko-osasto oli lähtenyt taisteluun yhteistä vihollista vastaan saksalaisten joukkojen rinnalla. Olisi voinut odottaa, että meidän poliittinen toimintamme näin ollen tulisi olemaan helpompaa ja menestyksellisempää. Todella saattoikin jokainen, joka tähän aikaan kävi Berliinissä, havaita mielenkiinnon Suomea kohtaan enentyneen johtavissa piireissä ja myöskin suuren yleisön keskuudessa. Parempaa propagandakeinoa kuin se, mikä nyt oli käytettävänämme, emme olisi voineet toivoa. Myöskin Ruotsissa teki tieto pataljoonamme lähtemisestä rintamalle syvän vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta oli nyt alkava aikajakso suurten vaikeuksien ja pettymysten aikaa.

Tämä johtui ennen kaikkea sotatilan huolettavuudesta. Me emme olleet Tukholmassa täysin selvillä, kuinka vaarallinen, jopa miltei toivoton keskusvaltain asema oli kesällä ja alkusyksyllä 1916. Länsirintamalla oli Saksan rynnistys Verdunia vastaan epäonnistunut ja kesällä alkoi ympärysliitto sensijaan suuren Somme-rynnistyksensä valtavin sotavoimin ja ennenkuulumattomin teknillisin apuneuvoin. Saksalaiset menettivät alaa ja saivat vain töin tuskin estetyksi vihollisten läpimurron. Etelässä tekivät itävaltalaiset menestyksellisen hyökkäyksen italialaisia vastaan Tyrolissa, mutta heidän täytyi pian keskeyttää se ja lähettää kaikki suinkin liikenevät joukot itärintamalle. Täällä oli näet Brusilovin suuri, kesäkuussa alkanut rynnistys työntänyt Itävalta-Unkarin armeijat taaksepäin. Venäläiset tunkeutuivat syvälle Galitsiaan ja Karpaattien vuorille. Täydellisen katastrofin estämiseksi täytyi saksalaisten lähettää divisiona toisensa jälkeen liittolaistensa avuksi ja siten heikentää koillista rintamaansa. »Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä», kirjoittaa Ludendorff muistelmissaan. »Luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään.»[49] Näihin taisteluihin otti jääkäripataljoonamme puolipatteri (2 haubitsia) osaa kunniakkaalla tavalla.[50] Venäläisten ylivoima oli täällä hyvin suuri, ja hetken näytti asema saksalaisille sangen uhkaavalta.

Näissä oloissa oli Saksan rynnistys koillista kohti aivan mahdoton. Sensijaan oli toukokuussa puhuttu odotettavissa olevasta etenemisestä Ukrainaan, mutta tästäkään ei tullut mitään Itävalta-Unkarin armeijan odottamattoman heikon vastustusvoiman vuoksi. (Kokonaisia slaavilaista kansallisuutta olevia rykmenttejä lienee karannut vihollisen puolelle.) Keskusvaltojen oli näin ollen joka puolella pakko pysytellä puolustuskannalla. »Suuri puolustussotamme», kirjoittaa Ludendorff, »jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.»[51] Hyökkäykset torjuttiin tosin kaikilla rintamilla, mutta keskusvaltain voimat olivat sangen uupuneet. Kun sitten Romania julisti Itävalta-Unkarille sodan elokuun 27 p:nä, uskoi moni, että tämä oli lopun alkua. Että keskusvaltain onnistuisi kolmikuukautisella loistavalla sotaretkellä täydellisesti musertaa uusi vihollisensa, sitä ei kukaan syksyn alussa hevin tiennyt odottaa.