Kuka silloin Saksassa saattoi ajatellakaan pientä ja syrjäistä Suomea? Halu aikaansaada erikoisrauha Venäjän kanssa kävi yhä voimakkaammaksi ja samassa määrässä väheni Berliinissä talvella ja keväällä 1916 niin voimakas harrastus Suomen vapauttamiseksi. Mitä Wetterhoff tiesi siitä syyskuussa kertoa, siitä tuonnempana. Mutta Suomessakaan ei tähän aikaan näyttänyt lainkaan valoisalta. Venäläinen hirmuvalta rehoitti nyt täydessä loistossaan. Tilapäiskuvana siitä otan tähän otteita sähkösanomatyyliin kirjoitetusta kirjeestä, jonka toht. Alma Söderhjelm lähetti minulle heinäkuun puolivälissä.

»Täällä jatkuvat vangitsemiset, ja ihmisiä katoaa toinen toisensa jälkeen. Varsinkin Pohjanmaalta on kadonnut monta. Spalernajassa istuu 30 suomalaista jotka on sinne viety mikä mistäkin syystä. Siellä on m.m. eräs ylioppilas Riekki ja eräs Ruuth. Hänen äitinsä oli äskettäin häntä tervehtimässä. Poika oli rohkealla mielellä, on istunut siellä jo kauan. Siellä istuu myöskin Roosin veljekset, toinen vangittu jo aikaisemmin, toinen nyt äskettäin. Heidän isänsä on käynyt heitä katsomassa ja saanut puhua heidän kanssaan. He ovat terveitä. Ruuth sitä vastoin on kuumeessa ja toinen keuhko on vialla. Häntä hoitaa lääkäri. Riekin morsian kävi sulhastaan tervehtimässä. Tämä oli ollut masennuksissa, mutta nähdessään Ruuthin reippaan tuulen (heitä käytettiin ulkona samalla kertaa), oli hän tullut tyynemmäksi. Riekki sanoo rakentelevansa tuulentupia ja uneksivansa ja uskovansa uniinsa enemmän kuin ennen. Eräs Nikkilä on myös vangittu. Luulen että hänkin on siellä. Krestyssä istuu myöskin muutamia, yhdenvertaisuusrikoksista. Kaksi Backbergin veljestä istuu täällä Helsingissä, päävahdissa, niin arvellaan. Eräs Forsberg Turusta Viaporissa. Kaksi muuta turkulaista, Bahne ja Levander, istuu Kakolassa. Heidän olonsa lienee niin hyvä kuin ylimalkaan vankilassa voi olla. Eräs Viksten, 18-vuotias, istuu myöskin Spalernajassa. — — — Loviisassa on eräs tyttö vangittu ja viety Siperiaan. Hänen nimensä on Lemann; oli luullakseni kirjoittanut jotakin ystävilleen ulkomaille. Vapaaherratar Gripenberg, o.s. Hisinger, on vangittu ja viety Pietariin, missä hänet nyt on majoitettu erääseen hotelliin. Hänellä ei ole mitään hätää. Hän on tosin, saanut karkoitusmääräyksen, mutta ainoastaan hienoon kylpypaikkaan lähelle pääkaupunkia. Einar Ottelin, ennen Viborgs Nyheterin toimittaja, nyt tamperelainen, on juuri istunut kaksi kuukautta erään artikkelin vuoksi, mutta on nyt matkalla johonkin paikkaan lähelle Aralinjärveä, minne hänet on karkoitettu. Myöskin Kemissä on muutamia nuorukaisia vangittu viime päivinä. Vaasassa oli muutamia ollut telkien takana, mutta nyt juuri kuulin sattumalta kerrottavan, että he ovat karanneet vankilasta.»

Samanlaisia tietoja sain muistakin kirjeistä, esim. eräästä, jonka neiti Elin Nylander 21 päivänä heinäkuuta oli kirjoittanut minulle. Voi ymmärtää, että ei ollut helppoa työskennellä Suomessa sellaisen paineen alaisena. Hermot joutuivat kovalle koetukselle. Kuivien ja lyhyiden uutisten takaa tuntuu rohkeiden kirjeenkirjoittajatarten suuri mielenjännitys. Jokainen, jolla oli jotakin tekemistä meidän liikkeemme kanssa, tunsi vangitsemisen Damokleen-miekan heiluvan päänsä päällä. Lisäksi tuli vallitseva epävarmuus toiveista. »Anna meidän tietää, mitä ajattelet yleisestä asemasta», kirjoitti Elin Nylander. »Huhuillaan aktiivisesta osanotosta jo nyt, mutta ei tiedetä mitään varmaa, ja se on kiusallista.»

Venäläisten kostotoimet eivät tosin olleet lamauttaneet meidän liikettämme, mutta kuitenkin oli mieliala lamassa. Lisämiehistön saaminen Saksassa olevaan pataljoonaan oli miltei mahdotonta. Siitä huolimatta vaati joukon saksalainen päällikkö ja myös jääkärit itse kiivaasti värväyksen jatkamista. Noudattaen puhtaasti sotilaallisia periaatteita, jommoisia saksalaiset noudattivat, tahtoi majuri Bayer turvata pataljoonan täydentämisen mieshukan varalta rintamalla. Mutta sitäpaitsi suunnittelivat jääkärit itse toisen pataljoonan perustamista, jota suunnitelmaa majuri innokkaasti kannatti Lähemmin ajattelematta, mitä voittamattomia vaikeuksia uuden, suuressa mittakaavassa tapahtuvan värväyksen esteenä oli, pitivät saksalaiset uuden miehistön niukkaa saapumista kesän aikana todistuksena siitä että meidän harrastuksemme oli herpautunut.

Tämä katsantokanta kävi ilmi eräästä kirjelmästä jonka kapteeni Heldt, majuri Bayerin edustaja Tukholmassa, heinäkuun 26 päivänä osoitti valtuuskunnalle. Vastauksessaan elokuun 3 päivänä teki valtuuskunta laajalti selkoa seikoista, jotka olivat ehkäisseet keskeytyneen värväyksen uudelleenaloittamisen. Pääpaino pantiin venäläisten vainoille. »Asema», sanottiin valtuuskunnan kirjelmässä m.m., »on jo jonkin aikaa ollut niin kärjistynyt, että melkein jokaisesta värvätystä rekryytistä joku tämän maanmies joutuu vangitsemisen vaaran alaiseksi.» Siitä huolimatta lupasi valtuuskunta kaikin voimin koettaa voittaa vaikeudet. Tämän kirjelmän lisäksi lähetettiin elokuun 8 päivänä vielä toinen, jonka oli laatinut maisteri Kai Donner A.K:n edustajana. Hän huomautti siinä m.m., miten ristiriitaisia tietoja Suomeen oli tullut siitä miesluvusta, johon pataljoona oli saatava. Hän lisäsi itse kesäkuun puolivälissä ilmoittaneensa A.K:lle, että oli erinomaisen tärkeä lähettää Suomesta mahdollisimman pian tarvittava määrä rekryyttejä pataljoonan täydentämiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut salata, mitä suuria vaikeuksia A.K:lla oli koettaessaan toimeenpanna jälleen värväystä, mainiten m.m. miehistön pakko-oton linnoitustöihin, jonka venäläiset olivat heinäkuun 8 päivänä annetulla asetuksella säätäneet. Kirjoituksessa viitattiin vihdoin siihen keinoon, että lähetettäisiin väkeä L.L:stä järjestämään etappiteitä, mikä suunnitelma sitten toteutettiinkin.[52] — Saatoimmeko ajatella ja toimia toisin? Meille tehdään vääryyttä, jos oletetaan, että me, jotka itse istuimme Tukholmassa, turvissa venäläisen koston ulottuvilta, olisimme olleet tunnottomia niille kärsimyksille, joiden alaisiksi kansalaisemme Pohjanlahden itäpuolella joutuivat uusiin ponnistuksiin ryhtyessään. Meistä tuntui raskaalta kun kuulimme, kuinka parhaat avustajamme toinen toisensa jälkeen joutuivat vihollisen koston alaisiksi. Mutta taistelussa suuren asian hyväksi ei saanut pysähtyä puolitiehen, vaikka tappiot kasvoivat joka askelelta. Niin kauan kuin asian menestys tuntui suuressa määrässä riippuvan siitä, että jääkäripataljoonamme mieslukua lakkaamatta lisätään, täytyi värväystä jatkaa kaikista vaikeuksista ja menetyksistä huolimatta.

Heinäkuun 1 ja 3 päivänä toimitettiin uudet eduskuntavaalit. Niiden tuloksena oli, kuten tunnettua, että sosialidemokraatit saivat ehdottoman enemmistön — 102 paikkaa 200:sta. Meidän piireissämme pidettiin tätä otollisena enteenä. Minulla on tallella eräs selonteko vaalien tuloksesta, laajoin huomautuksin meidän puoleltamme. Siinä lausutaan, että sosialidemokraatit sodan alussa ylläpitivät vanhoja suhteitansa venäläisiin puoluelaisiinsa, mutta että he pian huomasivat näiden avuttomuuden. »Kun heillä samalla», sanotaan edelleen, »yhä oli Suomen itsenäisyys ohjelmassaan, oli enemmän kuin luonnollista, että he käänsivät katseensa toiselle taholle. Hekin kiinnittivät, niinkuin kaikki muutkin maassamme, toivonsa Saksaan ja Saksan aseiden voittoon.» Mainitaan vielä, että »noin puolet Saksaan saapuneista L.L:n rekryyteistä ainakin Suomesta lähtiessään lienee kuulunut tähän puolueeseen tai sitten radikaaliseen pienviljelijäpuolueeseen. Vaalin tulos merkitsee siis», sanoo selonteon laatija, »ilmeistä voittoa niille aineksille, jotka tahtovat mitä pikimmin aikaansaada Suomen kohtalon ratkaisun mainittuun suuntaan (s.o. Suomen täydellisen erottamisen Venäjästä)». Valtuuskunnan jäsenistä olimme kai etusijassa Kai Donner ja minä tällä kannalla. Vuotta myöhemmin — kesällä 1917 — johti tämä käsitys, että sosialidemokraatit olivat itsenäisyysaatteen innokkaimpia kannattajia, liittoon heidän ja aktivistien välillä, mikä liitto purkautui vasta syksyllä sosialidemokraattien antauduttua radikaalien puna-ainesten valtoihin.

Me emme laiminlyöneet tiedoittaa Saksan yleiselle mielipiteelle käsitystämme Suomen vaalien tuloksen merkityksestä, mutta pelkään sentään, että ainakin Saksan hallituspiireissä oltiin epäilevällä kannalla siitä, oliko sosialidemokraattista vaalivoittoa pidettävä suotuisana saavutuksena. Voitiinhan viitata siihen tosiasiaan, että sosialidemokraatit esim. Ruotsissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat innokkaita ympärysliiton ystäviä, ja ettei toistaiseksi ollut mitään selvää todistusta siitä, että Suomen sosialidemokraattinen puolue yhtyi saksalaismieliseen politiikkaan. Edusmies maisteri K.H. Wiikin käynti Berliinissä kesällä 1915 oli pidetty visusti salassa ja sitä saattoi katsoa vain yksityiseksi mielipiteenilmaisuksi. Silmiinpistävää oli myöskin, ettei valtuuskunnassamme ollut yhtään sosialidemokraattista edustajaa.

Kaikkein kiusallisinta niistä vastuksista, joita vastaan meidän oli tähän aikaan kamppaileminen, oli kuitenkin se sisäinen eripuraisuus, joka nyt jälleen alkoi ilmetä piirissämme Tukholmassa ja Berliinissä. Kuten ennenkin oli meidän vaikeinta päästä yksimielisyyteen Wetterhoffin asemaa koskevassa kysymyksessä. Jo kesällä syntyi uusi kahnaus. Wetterhoffin suunnitelma edustavan saksalaisen komitean muodostamisesta Suomen asioita varten oli näet kohdannut esteitä, kun saksalaiselta taholta vaadittiin täsmällistä tietoa Wetterhoffin asemasta meidän järjestössämme. Kuinka valtuuskunnan vähemmistön ja useiden »nuorten» toimesta saatiin aikaan kokous Berliinissä heinäkuun alussa ja kuinka siellä ajettiin läpi ponsi, että Wetterhoff on yhteistyössä valtuuston kanssa ja nauttii sen luottamusta ja että siis häntä suositellaan sihteeriksi puuhassa olevaan komiteaan, sen on professori Sundwall kuvannut kirjassaan.[53] Omasta puolestani en ollut kokouksessa läsnä, kun silloin olin Sveitsissä. Matkalla sinne kesäkuun lopulla olimme Konni Zilliacus ja minä Berliinissä saaneet Wetterhoffilta selonteon asemasta sekä tavatessamme ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin voineet todeta sen, mitä Wetterhoff oli kertonut hankkeessa olevasta suuresta komiteasta, pitävän paikkansa. Päiväkirjassaan Wetterhoff kertoo laajasti kaikista näistä neuvotteluista. M.m. hän mainitsee, että alivaltiosihteeri Zimmermann oli selittänyt ruhtinas Löwensteinille ja professori Schiemannille olevansa kiinnostunut komitean hankkeeseen, mutta ensin tahtovansa saada todetuksi, että Wetterhoff on suoranaisessa yhteydessä Helsingissä olevan keskuskomitean kanssa.

Kuinka asiat sitten kehittyivät Berliinissä aina syyskuussa tapahtuvaan lopulliseen kriisiin saakka, siitä ei minulla ole mitään muistiinpanoja. Varmaa vain on että Suomen-komiteasta ei tullut mitään ja että maaperä vähitellen luisui Wetterhoffin alta.

* * * * *