Kesäkuukausina kului muuten aikani suureksi osaksi »Venäjän sorrettujen kansain liittoa» koskeviin asioihin. Paroni von der Ropp oli saanut sen ajatuksen, että Liiton pitäisi esiintyä kokonaisryhmänä siinä sorrettujen kansallisuuksien edustajain kongressissa, joka pidettäisiin Lausannessa 27—30 kesäkuuta. [54] Kongressin oli kokoonkutsunut Pariisissa sijaitseva Union des Nationalités, jonka esimiehenä oli ranskalainen valtiomies Painlevé ja jonka johtajiin sitäpaitsi kuului useita eteviä ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia poliitikkoja. Koko yritys oli naamioitu puuha saada keskusvallat leimatuiksi pienten kansojen sortajiksi, siis rengas ympärysliiton propagandassa. Niiden kansallisuuksien joukossa, joiden piti olla kongressissa edustettuina, mainittiin m.m. belgialaiset, luxemburgilaiset, tsekkiläiset, eteläslaavilaiset ja romanialaiset. Von der Roppin suunnitelma oli se, että kongressiin lähetettäisiin Venäjän sortamien monien kansallisuuksien edustajia. Ei pitäisi tulla vaikeaksi saada enemmistöä kongressissa näiden avulla ja siten voimakasta vastalausetta venäläistä sortoa vastaan. Tämänhän täytyi olla kaikkien meidän edun mukaista. Ja Saksan hallitus tietenkin mielellään näkisi meidän esiintyvän sellaista tarkoitusta varten. Välillinen voitto meidän osanotostamme olisi — sanoi von der Ropp — että saisimme tilaisuuden päästä kosketuksiin johtavien henkilöiden kanssa ympärysliiton taholla ja esittää kansalliset vaatimuksemme heille.
Tuuma oli meistä erinomainen. Valtuuskunta valitsi Konni Zilliacuksen, Samuli Sarion ja minut suomalaisten edustajiksi kongressiin. Zilliacus ja minä ynnä vaimoni matkustimme kesäkuun 20 p:nä Tukholmasta. Berliinissä liittyi Sario meihin, Sveitsin rajalla oli passi- ja tullitarkastus erittäin ankara, mutta meidän saksalaiset passimme havaittiin kunnossa oleviksi ja niin saavuimme idylliseen kaupunkiin Lac Lémanin rannalle. Vaimoni ja minä asetuimme Hotel Beau Rivageen Ouchy'in, missä myöskin ystävämme von der Ropp asui. Mutta hän oli erittäin varovainen seurustelussaan meidän kanssamme. Hän oli tosin koko tämän diplomaattisen tempun järjestänyt, mutta hän ei saanut olla näkyvissä.
Paroni von der Ropp oli hoitanut asiaa ihmeteltävällä tavalla Union des Nationalités'n sihteerin liettualaisen poliitikon Gabrysin avulla, joka oleskeli milloin Pariisissa, milloin Sveitsissä (yhdistys oli sodan syttymiseen jälkeen muuttanut toimistonsa Pariisista Geneveen). Kongressin toimeenpanijoita kohtasi yllätys. Kun kongressi avattiin, havaittiin, että edustajia oli saapunut 13:sta tsaari Nikolain valtikan alaisesta ei-venäläisestä kansallisuudesta. Kun heidän valtakirjansa olivat moitteettomat, ei heitä käynyt hylkääminen niin tapahtui se, mitä von der Ropp oli tarkoittanutkin, nimittäin että nämä 13 muodostivat enemmistön edustettuna kun kaikkiaan oli 23 kansallisuutta.
Kirjava oli tosiaan se kansantyyppikokoelma, joka nyt kokoontui yliopiston suureen saliin. Kaikilla edustajilla oli tehtävänään esittää laajempia tai vähäisempiä kansallisia ja valtiollisia vaatimuksia. Niiden joukossa joilla tällöin oli aihetta kääntyä keskusvaltoja vastaan, huomattiin belgialaisia, luxemburgilaisia, serbialaisia ja tsekkiläisiä. Mutta olipa joukossa useita, joilla oli yhtä ja toista huomauttamista siitä kohtelusta, jota he olivat saaneet läntisten ympärysvaltojen puolelta: irlantilaisia, baskilaisia, tunisilaisia ja egyptiläisiä. Albanialaisilla oli valittamista kumpaakin sotaakäyvää puolta vastaan. Katalonialaiset esittivät autonomiavaatimuksensa mitä Espanjaan tulee. Mutta ne vääryydet, joista näillä kaikilla kansoilla oli valitettavana, kalpenivat täydellisesti niiden syytösten rinnalla, joita kohdistettiin Venäjää vastaan. Suomalaiset, liettualaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, ukrainalaiset, Venäjän juutalaiset, Krimin ja Volgan tatarit, georgialaiset, tserkessit ja pari kolme turkestanilaista kansaa esittivät siellä vastalauseensa sitä väärää ja julmaa kohtelua vastaan, jota he saivat kokea suuren pyhän Venäjän puolelta. Myöskin virolaisia (m.m. Kesküla) ja lättiläisiä oli läsnä, mutta he eivät virallisesti ottaneet osaa kongressiin.
Ilmassa oli myrskyn tuntua, kun keskustelut alkoivat. Ensimmäinen päivä, joka omistettiin pienten kansojen oikeutta koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin, kului kuitenkin ilman häiriöitä. Mutta seuraavana päivänä oli kunkin osanottajakansan esitettävä erikoiset toivomuksensa ja silloin tapahtui se, mitä sittemmin täydellä syyllä sanottiin ympärysliiton skandaaliksi. Siitä tuli Venäjän barbaarimaisuutta vastaan kohdistettu mielenosoitus, joka teki erittäin voimakkaan vaikutuksen. Kansakunnat esiintyivät aakkosellisessa järjestyksessä, ja kuta enemmän syytöksiä kasaantui Venäjää vastaan, sitä hermostuneemmaksi tuli kuulijakunta, jonka suureksi osaksi muodosti fanaattisesti ympärysliittolaismieliset Sveitsin ranskalaiset. Syntyi tuon tuostakin kiivaita kohtauksia, kuten esim. kun eräs venäläismielinen georgialainen sosialisti koetti kumota, mitä hänen maanmiehensä Michel Tsereteli oli lausunut, ja tämä kuittasi sosialistin väitteet jyrisevällä huudolla »il ment!» (hän valehtelee).
Suomen puolesta esiintymään oli valittu luonnollisestikin Konni Zilliacus. Hän oli kirjoittanut puheensa ranskaksi: lyhyesti, selvästi ja maltillisesti, mutta pohjasävyltään järkähtämättömän päättävästi. Kun vanha vapaustaistelija astui puhujalavalle, tervehdittiin häntä tuntemisen ja suosion merkiksi kättentaputuksilla: Useimmat läsnäolijoista tiesivät, mitä hän oli tehnyt, ja moni heistä oli kuulunut hänen entisiin avustajiinsa. Luotuaan lyhyen katsauksen perustuslakitaistelumme aikaisempiin vaiheisiin Zilliacus kuvasi, mihin asemaan Suomi oli joutunut maailmansodan johdosta, venäläistyttämisohjelmaa, vangitsemisia ja maasta karkoituksia sekä katkeruuden kasvua kansan keskuudessa. Loppusanat kuuluivat:
»Me emme kuulu niihin, jotka kevytmielisesti katkoisimme ne siteet, jotka meitä yhdistävät suureen kansakuntaan. Senvuoksi emme tähän saakka olekaan vaatineet enempää kuin autonomiamme palauttamista. Mutta kaikella on rajansa. Venäjä on itse repinyt rikki sen sopimuksen, joka tehtiin Porvoossa yli sata vuotta sitten. Senvuoksi on kaikkialla maassamme tulevaisuuden tunnussana toinen. Se kuuluu: Täydellinen ero Venäjästä, vapaus Suomelle!»
Zilliacus oli aloittanut puheensa tyyneen ja asialliseen sävyyn, mutta kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän lämpeni hän aineestaan. Kun hän ehti loppusanoihin oli hänen vaikea hallita ääntään. Se värisi hillitystä liikutuksesta. Oliko hänellä kenties ennakkotuntua siitä että hän nyt iski viimeisen suuren iskunsa sen asian puolesta, jonka hyväksi hän oli taistellut niin monta vuotta? Hetki oli juhlallinen. Sillä ensimmäistä kertaa lausuttiin nyt vaatimus Suomen riippumattomuudesta julki kansainvälisen kuulijakunnan edessä.
Kun Zilliacus oli lopettanut, syntyi salissa suosionmyrsky. Taputettiin käsiä ja huudettiin »Vive la Finlande!» Tunkeuduttiin puhujan ympärille puristamaan hänen kättään. Ei ollut mitään eroa ympärysliittolaisten ja Saksan ystävien välillä. Niiden joukossa, jotka tulivat Zilliacukselle vakuuttamaan sympatiaansa, oli myöskin ranskalaisia, Sveitsin ranskalaisia ja belgialaisia. Suomen vapautumisvaatimukseen saattoivat kaikki yhtyä. Minusta tuntui, että me nyt saimme nähdä hedelmän menneiden vuosien pitkästä ja kärsivällisestä propagandatyöstä ulkomailla.
Myöskin puolalaisten edustaja Lempicki saavutti vilkasta ja yksimielistä suosiota. Hän kääntyi yksinomaan Venäjää vastaan ja vaati Puolan ikivanhan vapauden palauttamista. Kun senjälkeen valkovenäläiset esiintyivät, nousi Lempicki jälleen ja selitti, että puolalaiset tahtovat elää veljellisessä sovussa naapuriensa kanssa ja unohtaa kaiken vanhan kaunan. Kokouksen nähden syleilivät puolalainen ja valkovenäläinen toisiaan sovinnon merkiksi. Se oli aitoslaavilainen tunteenpurkaus.