Päivä muodostui murhaavaksi tappioksi Venäjälle ja siten myöskin ympärysliitolle. Niin katsoivat asiaa ainakin johtavat ympärysliittolaiset. Myöskin sveitsiläiset olivat huolestuneita. Tultaisiinko kukaties pitämään puolueettomuuden loukkauksena, että oli sallittu julkinen mielenosoitus yhtä liittoon kuuluvaa valtaa vastaan? Lausannen ja Geneven sanomalehdet sisälsivät suuttuneita kirjoituksia niitä vastaan, jotka tällä tavoin olivat rohjenneet tehdä kongressin saksalaisten juonittelujen kentäksi. Niin päätettiin kiireen kaupalla keskeyttää koko hoito. Belgialaiset olivat varovasti pidättyneet syrjässä — kongressin puheenjohtaja oli kuitenkin belgialainen — ja tsekkiläiset ja serbialaiset luopuivat esiintymisaikeestaan. Eri kansojen esityksiä ei lähetetty valiokuntiin, kuten aikomus oli ollut, ja kongressi lopetettiin tuota pikaa ja ilman juhlamenoja. Lausannen kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruutettiin.
Paroni von der Roppilla oli kuitenkin täysi syy olla tyytyväinen. Kongressin viime hetkellä oli tosin eräs kiihtynyt lättiläisnainen kohdistanut häneen mieskohtaisen hyökkäyksen syyttäen häntä balttilaiseksi paroniksi ja saksalaisten kätyriksi. Hän oli vastannut tyynesti ja sovinnollisesti. Hyökkäys oli hänelle yhdentekevä.
Lausannen tapahtumaa saattoi pitää toisena ja ehkä onnistuneempana askelena sillä tiellä, jolle Venäjän sorrettujen kansain liitto oli astunut lähettäisi sähkösanoman presidentti Wilsonille. Ei tahdottu antaa Liiton esiintyä kongressissa julkisesti in corpore. Mutta johtajien tarkoitus oli kuitenkin käyttää tilaisuutta liiton rakenteen takomiseksi tähänastista kiinteämmäksi. Heti kongressin jälkeen pidettiin liiton kokous, jonka esimieheksi valittiin Lempicki ja varaesimieheksi Konni Zilliacus. Mutta paroni von der Ropp pääsihteerinä oli kuitenkin todellinen johtaja.
Lausannen kansallisuuskongressi herätti huomiota koko maailmassa. Kuten odotettavissa oli, synnytti sen odottamaton meno suurta kiukkua ympärysliiton leirissä. Varsinkin Ranskan lehdissä ivailtiin tätä Saksan kavaluuden uutta ilmiötä; olivatko Venäjää vastaan tehdyt syytökset oikeutettuja vai ei, se kysymys sivuutettiin vaikenemalla. Luulen kuitenkin, että tämä uusi yhteisprotesti tsaarivallan väkivaltapolitiikkaa vastaan ei ollut vaikuttamatta yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, Englannissa ja Italiassa. Miten asiaa arvosteltiin venäläisissä lehdissä, on helppo kuvitella. M.m. kirjoitti Novoje Vremja johtavan artikkelin, jossa kongressi tietenkin esitettiin yksinomaan saksalaisilla rahoilla aikaansaaduksi. Tämä — sanottiin — oli kuitenkin huomattu ajoissa, mistä oli seurauksena, että kongressista tuli täydellinen fiasko. Puolueettomissa maissa oli arvostelu toinen. Nya Dagligt Allehandan päätoimittaja Leon Ljunglund, joka oli kongressissa läsnä, kirjoitti lehteensä sen kulusta pitkän selonteon, jossa hän saattoi kongressin oikeaan valoon. Toisia kirjoituksia ja uutisia tapahtumasta julkaisivat useat Skandinavian lehdet Liiton Tukholman-toimiston välityksellä. Lisättäköön lopuksi, että pitkä uutinen kongressista julkaistiin myöskin julkaisussa »Sanomia sodasta — Meddelanden från kriget», jota syyskuusta alkaen Tukholman-valtuuskunnan julkaisukomitea painatti ja salateitä toimitti Suomeen.[55]
Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä. Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä, valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista, Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja ympärysliitosta.
Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin minulla. C’est une sale chose que la politique: politiikka on sentään aika ilkeää.
Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme. Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?», englantilaisena »Do you know Russia?»
Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?» (Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina, ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant det är»).
Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli, että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa. Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin. Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa vei käsikirjoituksen mukanaan.