Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse.

Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät. Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa. Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä — hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff, valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri, paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma», sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen, että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin rauhanajatuksen kannalla.[57]

Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut.

Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi. Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi, että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa tuomitut epäonnistumaan.

Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta, että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun 27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken.

Ruotsin poliittista asemaa koskevassa raportissa, jonka syyskuun puolivälissä kirjoitin Saksan ulkoministeriötä varten, huomautin, että Ruotsin yleinen mielipide nyt on entistä lujemmin päättänyt säilyttää puolueettomuuden ja joka tapauksessa olla luopumatta valtakunnan toimintavapaudesta mitä sotaakäyviin tulee. Mutta juuri senvuoksi tulisi Ruotsi jyrkästi torjumaan jokaisen myöskin ympärysliiton puolelta tehtävän yrityksen pakottaa sitä kauppapoliittisiin tai sotilaallisiin myönnytyksiin, jotka menevät yli puolueettomuuden rajojen. Sellaista yritystä täytyy kuitenkin odottaa, kun Englannin etu tietenkin vaatii ahdingossa olevan Venäjän auttamista ulottamalla kauttakulkuliike Ruotsin alueitse myöskin aseiden ja sotatarpeiden kuljetukseen.[58] Aktivistinen propaganda ei siis enää voi pyrkiä Ruotsin saattamiseen preventiiviseen sotaan Venäjää vastaan; sen tehtävänä on sen sijaan koettaa saada kansa jäykälle kannalle, kun on kysymys valtakunnan kunnian ja itsemääräämisoikeuden puoltamisesta. Kansan mielialaa on pidettävä hereillä, jotta se olisi valmis vastaamaan ympärysliiton puolelta tuleviin häikäilemättömiin vaatimuksiin päättäväisellä kiellolla senkin uhalla, että siitä voisi johtua aseellinen selkkaus. (Tietenkin tämä puolueettomuuden korostaminen näin ollen oli kohdistettava myös mahdollisiin väärinkäytöksiin Saksan puolelta.) Ruotsin aktivistit kääntyivät toisin sanoen »aktiivisen puolueettomuuden» politiikkaan, kun heidän oli käynyt mahdottomaksi jatkaa sotapoliittista linjaa. Mutta siitä huolimatta ylipääsemätön kuilu erotti senkin maltillisemman käsityskannan, jota aktivistit nyt esittivät valppaissa ja hyvintoimitetuissa lehdissään, siitä, jota toitoteltiin joka päivä Socialdemokratenissa ja myöskin muutamissa liberaalilehdissä. Tällä hetkellä keskittivät aktivistit ponnistuksensa saadakseen Hammarskjöldin ministeristön pysymään taipumattomat sitkeissä neuvotteluissa Englannin kanssa. Lienee tunnettua, että siinä suhteessa ensi sijassa kiinnitettiin toiveet pääministeriin itseensä, kun näet ulkoministeri Wallenbergiä pidettiin liian taipuvaisena myönnytyksiin.

Antaakseni lukijalle käsityksen siitä, miten asemaa tänä ajankohtana katsottiin aktivisteja lähellä olevissa piireissä, otan tähän Upsalassa 17:ntenä syyskuuta 1916 päivätyn kirjeen, jonka sain professori Harald Hjärneltä. Tässä kirjeessä hän kiittää minua ensinnä vastailmestyneestä teoksesta »Ryssland sådant det är», jonka olin hänelle lähettänyt, ja lausuu toivomuksen, että kirja »vaikuttaisi valistavasti laajoissa piireissä ruotsalaista yleisöämme ja siten kohdaltaan edistäisi hyvien poliittisten tulosten saavuttamista». Hän liittää tähän seuraavat mietelmät:

»Nyt riippuu kaikki pääasiassa siitä, miten Saksan sodankäynti menestyy idässä. Mackensenin voittohan Dobrudshassa lupaa hyvää. Jos se menestys voidaan saattaa kunnolla loppuun, niin voisimme toivoa melkein koko Venäjän hyökkäysrintaman hajallemenoa itärintamalla. Mutta eihän kannata ennakolta kuvitella. Niin paljon lienee kai voitettu, että saksalaiset vihdoin ovat huomanneet varsinaisen sotatehtävänsä, joka on idässä eikä lännessä, ja että heidän toiveensa saada sovinnolla aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa ovat rauenneet. Koko sodan ajan (kuten jo kauan ennen) olen pahoitellut noita kahtaalle käypiä pyrkimyksiä, joiden täytyy herättää epäluuloa meissä. Me emme yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen, joka sitten jätettäisiin oman onnensa nojaan.

Senvuoksi en ole voinut liittyä sotaisimpiin 'aktivisteihimme', vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän äänensä tulee kuuluville ilmauksena siitä, että kansamme ei ole kokonaan veltostunut. Kaksi syytä on pääasiallisesti määrännyt käsitykseni: 1) että Ruotsi ei voi ottaa vastuulleen Suomen raastamista, koska se jälkeenpäin johtaisi samanlaiseen moitteeseen meitä kohtaan Suomessa kuin ennen »ison vihan» muisto; Saksa ottakoon niskoilleen tämän välttämättömän moitteen ja suomalaisille itselleen on taas vastuunottaminen aivan toinen kuin meille ruotsalaisille; 2) jos Ruotsi ryhtyy sotaan ilman ilmeistä pakkoa, joudumme vaaraan, että täällä kotona syntyy maankavalluksellinen vastarinta ja demagogisen Anjalan häpeä. Ei kukaan voi ajatella halveksuvammin kuin minä — — — ja koko heidän sakistaan. Täytyy kaikin tavoin välttää antaa heille mitään aseita käsiin. Toivon, että hallituksemme hoitaa nyt alkaneen kahnauksen ympärysliiton kanssa viisaasti, ja samalla kertaa tekemättä myönnytyksiä juonittelijain halulle päästä käsiksi valtion peräsimeen, niinkuin he ilmeisesti yrittävät. Meillä ei ole puolestamme kiirettä, ja välien rikkoutumisen täytyy tapahtua niin, ettei kukaan Ruotsissa voi sälyttää syytä hallituksen niskoille. Tuonnempana toivon saavamme jälleen mieskohtaisesti tavata.

Ystävällisimmin
Harald Hjärne.»