Kun saksalaiset näin ollen ilmeisestikään eivät enää voineet toivoa saavansa Ruotsista liittolaista ja kun he toisaalta pyrkivät nopeaan rauhaan Venäjän kanssa — Hjärnen olettamus, että erikoisrauhan toiveet olivat rauenneet, oli vielä silloin ennenaikainen — niin täytyi meidän levottomina miettiä, eikö tämä ollut omiansa vaikuttamaan myöskin heidän suhteeseensa Suomen vapausliikkeeseen. Wetterhoff, jolla suhteittensa avulla Berliinin johtaviin piireihin oli suuremmat mahdollisuudet kuin kellään meistä muista kurkistaa kulissien taakse, sai syyskuussa asemasta erittäin synkän käsityksen. Professori Sundwallin kirjassa Kring Jägarbataljonen (siv. 80 ja seur.) on selonteko niistä saksalaisten valtiomiesten lausunnoista ja enemmän tai vähemmän selvistä merkeistä, joihin Wetterhoff perusti pessimistisen käsityksensä asemasta. Muutamia niistä seikoista, joita Sundwall mainitsee, olen itsekin merkinnyt muistiin keskusteluistani Wetterhoffin kanssa käydessäni Berliinissä syyskuun puolivälissä ja lokakuun alussa. (Edellinen käynti tapahtui »Liiton» asioissa, jälkimmäinen johtui Wetterhoffin kukistumisesta, kuten tuonnempana kerron.)

Wetterhoff oli syyskuun alkupäivinä saanut kutsun Mecklenburgin herttuan Johan Albrechtin luo (herttua Adolf Fredrikin veljen; Sundwall puhuu erehdyksestä »Mecklenburgin suurherttuasta»), jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin jo edellisen toukokuun aikana. Herttua oli lausunut hänelle (minun muistiinpanojeni mukaan): »Saksa on antanut Suomen asian raueta» sekä (Sundwallin mukaan) esittänyt mielipiteenään, että Suomen vapautumisyritys tällä hetkellä näyttää hänestä toivottomalta, kun ei saataisi riittävästi voimia rynnistystä varten Pietaria vastaan. Hän varoitti (niinikään Sundwallin kertomuksen mukaan) houkuttelemasta enää lisää suomalaisia nuorukaisia Saksaan ja katsoi, että täytyy huolestuneena kysyä, miten niiden käy, jotka tähän saakka ovat uhranneet itsensä maansa asialle ja tulleet pataljoonaan. Muutamia päiviä myöhemmin oli Wetterhoff (minun muistiinpanojeni mukaan) ruhtinas Isenburgin kautta saanut kutsun ulkoministeri, valtiosihteeri von Jagowin luo, »joka sanoi samaa». Tämä oli (Sundwallin mukaan) huomauttanut, että poliittinen asema ei ole suotuisa Suomen kysymykselle, ja tunnustanut, että Saksan puolelta pyritään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Sitäpaitsi näytti Wetterhoff (syyskuun 16 p:nä) minulle jäljennöksenä erästä referaattia Jagowin yllämainituista tiedonannoista sanomalehdistön edustajille mitä Venäjän ja Puolan kysymykseen tulee. Toinen huono merkki, sanoi hän, oli alivaltiosihteeri Zimmermannin pitkä virkavapaus, kun näet oli tunnettua, että Zimmermann kannatti hyökkäävää politiikkaa Venäjää vastaan. Kaiken tämän ja vielä lisäksi muun nojalla katsoi Wetterhoff asemaamme toivottomaksi ja päätteli, että värväys on lopetettava, koska ei enää voida hyvällä omallatunnolla houkutella väkeä Saksaan Suomesta. Hänen käsityksensä oli se, että L.L:iä nykyjään katsottiin yksinomaan saksalaiseksi yritykseksi ja meidän joukkoamme jonkinlaiseksi muukalaislegioonaksi.

Koetin, mikäli saatoin, kontrolloida Wetterhoffin levottomuutta herättäviä uutisia. Paroni von der Ropp saattoi vain vahvistaa, että von Jagow osoitti sangen pientä halua Puolan itsenäiseksi julistamiseen Toiselta puolen oli Ruotsin Berliinissä oleva ministeri, kreivi Taube, jonka luona kävin syyskuun 18 p:nä, jokseenkin optimistinen. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan että Zimmermannin asema olisi ollut horjuva. (Todella olikin Zimmermann jo edellisestä päivästä alkaen jälleen ollut virassa). Saksan sotilasjohto tunnustaa nyt — sanoi Taube — tehneensä erehdyksen, kun se vuosi sitten ei noudattanut hänen, Tauben, neuvoa ryhtyä rynnistykseen koillista kohti. Päättäen eräästä hänen keskustelustaan muutamia viikkoja sitten erään korkean henkilön kanssa on nyt vakavasti ajateltu tämän rynnistyssuunnitelman toteuttamista. Jälkimmäisellä käynnillä koetin Berliinissä lokakuun 4 p:nä turhaan saada lähetystösihteeri von Wesendonkia ulkoministeriössä lausumaan jotakin Suomen asian toiveista. Hän väitti vain ylimalkaan, että »mikään ei ole muuttunut». Mutta seuraavana päivänä sanoi minulle Wetterhoffin ystävä ruhtinas Löwenstein puhelimessa, että »Suomen asialle ei voida mitään»; Saksa on »luopunut harrastuksestaan».

Maanmieheni Tukholmassa olivat taipuvaisia epäilemään Wetterhoffin masentavien tietojen pätevyyttä. Valtuuskunnan kokouksessa lokakuun 7 p:nä selitti johtaja Sario, joka juuri silloin oli palannut Berliinistä, katsovansa asiaa toiselta ja optimistisemmalta kannalta. Onhan mahdollista, että Wetterhoff oli kuvannut vaikutelmiansa hiukan liian synkästi. Mutta vaikkapa ei olisikaan ollut sitä mieltä kuin hän, että asema oli »toivoton», oli meillä kuitenkin täysi syy olla huolissamme, sitäkin enemmän kun Saksan politiikka kulki suuntaan, joka, jos se saatettiin perille, näytti tekevän mahdottomaksi Saksan aktiivisen toiminnan Suomen eduksi.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin ainakin jossakin määrin saatoimme rauhoittua. Saksan Tukholmassa olevat sotilasedustajat eivät lainkaan puhuneet erikoisrauhasta. He olivat päinvastoin sitä mieltä, että sotatoimia Venäjää vastaan tultaisiin jatkamaan. Lokakuun 20 p:nä vastasi uusi sotilasattasea eversti von Giese kysymykseeni, pitääkö hän rynnistystä koillista kohti vielä todennäköisenä: »Pidän, heti kun Romania on voitettu.» Lokakuun 24 p:nä sanoi minulle meriattasea von Fischer, että on kiusallista, että aina on tullut jokin este, kun joukkoja on koottu koillisrintamalle rynnistykseen. Menipä hän niinkin pitkälle, että vieläkin uskoi Ruotsin tulevan ottamaan osaa sotaan. Ruotsi, sanoi hän, tulee mobilisoimaan ensi talvena. Mutta enemmän kuin kaikki tällaiset yksityiset lausunnot merkitsi se, että me nyt ensimmäistä kertaa saimme virallisen vakuutuksen Saksan ulkoasiain johdon puolelta Saksan aikomuksista Suomen suhteen. Minä tarkoitan alivaltiosihteeri Zimmermannin tunnettua lausuntoa lokakuun 24 p:nä tilaisuudessa, jossa olivat läsnä vapaaherra von Bonsdorff, maisteri Fabritius, »Hauptzugführer» Jernström, »Oberzugführer» Appelberg ja majuri Bayer. Tieto tästä lähetettiin Suomeen seuraavassa muodossa:

»Ei ole mitään syytä uskoa erikoisrauhaa koskeviin huhuihin. Saksan hallitus ei siinä suhteessa ole antanut mitään valtuutusta. Mitä Tukholmassa viime kesänä tehtiin, tapahtui yksityisestä aloitteesta.

»Romanian kukistamisen jälkeen jatketaan, mikäli Zimmermann saattaa käsittää, etenemistä kauemmaksi itään, siis Etelä-Venäjälle. Joka tapauksessa on Saksan hallituksella etua ja hyötyä meidän vapauspyrkimyksestämme ja se aikoo kykynsä mukaan edelleenkin valvoa meidän etujamme. Vaikkapa sotatoimet eivät kohdistuisi koilliseen tai meidän maatamme lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa asettava voimansa vaakaan meidän autonomiamme hyväksi.

»Jo se seikka, että Hindenburg ja Ludendorff nyttemmin ovat määräävinä korkeimmassa sodanjohdossa,[59] on vakuutena, että vakavia sotatoimia Venäjää vastaan on odotettavissa.»[60]

Oli selvää, että erikoisrauhapyrintöjen epäonnistuminen oli saanut Saksan jälleen päättävästi asettumaan Venäjää vastaan. Epäsuora, mutta selvä todistus siitä oli keisari Wilhelmin ja keisari Frans Josefin marraskuun 5 p:nä antama yhteinen manifesti Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta — toimenpide, joka herätti suunnatonta kuohuntaa ja katkeruutta Pietarissa.[61] Ulkoministeri von Jagow, joka oli edustanut Venäjän suhteen rauhaan pyrkivää politiikkaa, sai väistyä ja hänen seuraajakseen tuli (marraskuun 21 p:nä) Zimmermann, sekin hyvä merkki meidän kannaltamme. Me iloitsimme vilpittömästi tästä nimityksestä, jossa näimme takeet siitä, että se vakuutus, jonka Zimmermann alivaltiosihteerinä oli meille antanut, tulisi määräämään Saksan politiikan Suomen suhteen. Valtuuskunta lähetti hänelle onnittelukirjeen ja sai vastaukseksi ystävällisen kiitoksen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka oli yksityiskirjeessä onnitellut Zimmermannia hänen nimityksensä johdosta, sai vastaukseksi kirjeen, missä uusi ulkoministeri pyysi häntä luottamaan siihen, että hän valtiosihteerinä säilyttää saman harrastuksen Suomea kohtaan, jota hän oli osoittanut alivaltiosihteerinä, ja tekee kaiken voitavansa maamme hyväksi. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä Zimmermann suuresta työtaakastaan huolimatta aina uhrasi aikaansa meidän asioihimme. Se kokemus oli myöskin Goldbeck-Löwellä, jolla oli usein tilaisuus perinpohjaisesti keskustella hänen kanssaan kaikesta, mikä koski Suomea ja sen tulevaisuutta.

Mutta oliko Zimmermannin lausunto todellakin sellainen, että meillä oli aihetta iloita siitä? Me Tukholmassa olimme tyytyväisiä, kun näet lausunto ilmeisesti sisälsi kaiken, mitä tällöin saattoi meille luvata. Mutta siinä oli eräs epämieluisa sana, nimittäin sana autonomia, ja se ei voinut olla vaikuttamatta masentavasti niihin, jotka eivät olleet täysin perehtyneet tilanteeseen. Lokakuun 28 p:nä olin puheissa pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa käymässä. Luin hänelle Zimmermannin vakuutuksen, jonkin verran ylpeänä siitä, että saatoin vaikutusvaltaiselle maanmiehelleni näyttää tämän ensimmäisen diplomaattisen tuloksen meidän politiikastamme. Olin sangen pettynyt, milteipä nolostunut, kun Schybergson selitti, että lausunto tekee »lohduttoman vaikutuksen» koska siitä käy ilmi, että Saksa on luopunut suunnitelmastaan irroittaa Suomi Venäjästä. Sitäpaitsi hän ei uskonut lausunnon vilpittömyyteen. Ja vaikkapa me saisimmekin rauhansopimukseen Suomea koskevan pykälän, ei siitä olisi mitään hyötyä. Se voisi pikemminkin vahingoittaa ja vaikeuttaa jatkuvaa taisteluamme Venäjää vastaan…