Tämä arvostelu on kuvaavana todistuksena siitä, kuinka suuria toiveita Suomessa oli kiinnitetty Saksan apuun. Nyt oltiin pettyneitä. Ja kuitenkin oli nyt saatu todistus siitä, ettei Saksa tulisi jättämään Suomea oman onnensa nojaan. Millä riemulla olisivatkaan meikäläiset ympärysliiton ystävät esittäneet vastaavan vakuutuksen Ranskan tai Englannin puolelta, jos olisi näiltä saatu kiristetyksi semmoinen! Ja mikä suunnattoman suuri numero siitä olisikaan tehty!
Mutta sitä ei käy kieltäminen, että n.s. »pienempi ohjelma» nyt jälleen vilahti esiin vaatimattomine piirteineen. Autonomiasta puhuttiin kyllä paljon meidänkin piireissämme seuraavina kuukausina, vaikka tietenkään emme lakanneet työskentelemästä »suuren ohjelman» toteuttamiseksi. En ollut aikaisemmin ollut täysin yhtä mieltä ystäväni Goldbeck-Löwen kanssa, kun tämä raporteissaan puhui Suomen autonomian palauttamisesta toivottavana päämääränä. Tähän suuntaan hän oli lausunut m.m. eräässä syyskuulla Preussin prinssi Heinrichille lähettämässään kirjeessä. Hänen käsityksensä oli se, että oli Suomelle vahingoksi esittää Saksalle liian suuria vaatimuksia hetkenä, jolloin oli mahdotonta niitä toteuttaa, ja kun kukaan ei voinut ennustaa, millaisiksi edellytykset muodostuisivat vastaisuudessa. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että Goldbeck-Löwe ei raporteissaan jättänyt tehostamatta, että voimakas suunta Suomessa vaati täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Minun ehdotuksestani hän teki useinkin muutoksia tai lisäyksiä, joissa tätä näkökantaa voimakkaammin alleviivattiin. Mitä ministeri von Luciukseen tulee, ei hän liene koko aikana uskonut Suomen täydellistä itsenäisyyttä mahdolliseksi. Goldbeck-Löwen kertomuksen mukaan von Lucius oli täysin yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Saksan pitäisi, jos erikoisrauhasta Venäjän kanssa tulisi tosi, vaatia Suomen autonomian palauttamista, ynnä sitä, että sekä keskusvallat ja mahdollisesti myöskin Ruotsi asettuisivat sen takaajiksi. Saksan lähettiläs oli puhunut siitä myöskin ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja saanut sen vaikutelman, että tämä oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja, samaa mieltä oli myöskin meriattasea von Fischer, jonka kanssa lokakuun 24 p:nä asiasta puhuin.
Me puolestamme emme tunteneet suurtakaan myötätuntoa tätä suuntaa kohtaan, se kun oli omiansa kaihtamaan meidän suurta todellista päämääräämme. Mutta mitä tehdä? Täytyihän joka tapauksessa ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että emme onnistuisi. »Jos koko suuri suunnitelmamme menee myttyyn», kirjoitin jo syyskuussa Wetterhoffille, »täytyy lopulta syntyä kysymys, miten voidaan pelastaa edes se, mikä pelastettavissa on.» Zimmermannin lausunnon jälkeen oli laita näin entistäkin suuremmassa määrässä. Meidän täytyi senvuoksi olla kiitollisia niille, jotka työskentelivät edes pienemmän ohjelman toteuttamiseksi vaikka itse mielessämme emme saattaneetkaan luopua suuremmasta.
Mutta jos meidän lopultakin sentään täytyi tyytyä vain pelkkään autonomiaan, niin ei se ainakaan nyt saanut tulla Venäjän antamana lahjana, sillä silloin olisi arvatenkin käynyt samoin kuin kävi jälkeen vuoden 1905. Senvuoksi herätti meissä suurta levottomuutta, kun joulukuussa saimme aika varmoja tietoja Suomesta, että Venäjän hallitus aikoi luvata Suomelle sen itsehallinnon palauttamisen. Tiesipä huhu tosin lisätä vielä, että Englanti ja Ranska tulisivat lupauksen täyttämisen takaajiksi, mutta koko juttu tuli tarkoitukseltaan selväksi, kun siihen lisättiin, että aiotaan antaa suomalaisten muodostaa oma armeija osaaottamaan käynnissä olevaan sotaan. Jo lokakuussa olimme saaneet kuulla huhun, että oli aikomus kutsua Suomessa aseihin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia.
Uutinen odotettavissa olevasta autonomiamanifestista kierteli Ruotsin sanomalehdistössä ja aikaansai suurta hämmennystä. Liberaalit ja sosialidemokraatit olivat valmiita huutamaan meille: »No, mitä me olemme koko ajan sanoneet!» Me panimme kynämme liikkeelle ja meidän onnistuikin jossakin määrin hillitä liberaalien ystäviemme naiivia iloa Suomen puolesta. Saksalaisiin ystäviimme tekivät autonomiahuhut koko lailla nolon vaikutuksen. Goldbeck-Löwe ilmoitti eräässä raportissa Zimmermannille asiasta ja liitti siihen minun neuvostani huomautuksen, että Venäjän toimenpide johtui osittain ympärysliiton miespuutteesta, osittain pyrkimyksestä, etteivät keskusvallat Suomen suhteen ehtisi edelle, kuten oli tapahtunut Puolassa. Omasta puolestani ajattelin, että nämä pietarilaiset autonomiasuunnitelmat olivat omiansa vain innostamaan Saksaa toimenpiteisiin Suomen hyväksi.
Minkäverran perää tuossa Venäjän aikomaa autonomiamanifestia koskevassa huhussa lienee ollut, sitä en tiedä. Eräässä J.W. Snellmanin Helsingistä Haaparannan kautta lähettämässä tiedonannossa sanottiin, että muuan suomalainen poliitikko — nimeä ei mainittu — oli tehnyt matkan Pietariin ottaakseen asiasta selvää ja palannut mukanaan äsken kertomani tiedot. Tuskin voineekaan epäillä, etteikö erinäisillä tahoilla Pietarissa semmoista suunniteltu. Senhän olin kuullut jo lokakuun lopulla Emil Schybergsonilta. Samaan aikaan sain tietää, että Miljukov oli matkoillaan Kööpenhaminassa lausunut, että Suomen itsehallintoa täytyy laajentaa. Ne maanmieheni, jotka siihen aikaan työskentelivät tähän suuntaan, voivat epäilemättä kertoa paljon enemmän siitä, mitä silloin Pietarissa suunniteltiin Suomen suhteen. Tämän huhun kanssa läheisessä yhteydessä oli ilmeisesti toinen huhu, jonka joulukuun alussa kuulin senaattori Nummelinilta, että näet Pietarissa oli Englannin ja Ranskan painostuksesta nostettu kysymys Suomen eduskunnan kokoonkutsumisesta. Oli pyydetty kenraalikuvernööri Seynin lausuntoa ja saatu vastaukseksi, että joka tapauksessa pitäisi kontrolloida, ettei eduskuntaan valittaisi valtakunnalle vihamielisten mielipiteiden edustajia.
Mutta nämä suunnitelmat jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. Tällä välin oli tila Suomessa käynyt joka kuukausi yhä pahemmaksi. Vangitsemisia ja maastakarkoituksia tapahtui yhä tiheämmin. Lukkarisen raakamainen mestaus Oulussa tuntui olevan enne siitä mikä meitä odotti, jääkärien rohkea yritys aloittaa uudelleen värväys pataljoonaan järjestämällä uusia etapoi teitä Pohjois-Suomen kautta epäonnistui suureksi osaksi kuvernööri af Enehjelmin häikäilemättömän asiaan puuttumisen johdosta. Kuten tunnettua, johti tämä yritys m.m. kuuluisaan »Simon kahakkaan» joulukuun 11 p:nä, kahakkaan erään jääkärikomennuskunnan ja toisaalta venäläisten sotamiesten ynnä kotimaisten poliisien välillä. Spalernajassa tuomiota odottaneiden suomalaisten lukumäärä lisääntyi lakkaamatta. Vähää ennen joulua saimme säikähdyttävän sanan, että yksi A.K:n toimeliaimpia jäseniä, toht. V.O. Sivén, oli kadonnut tuntemattomille teille.
Silloin tällöin laadittiin yleiskatsauksia kotimaan tilasta. Eräs näistä on päivätty joulukuussa ja siitä minulla on kopia. Siinä tehdään selkoa elintarpeiden puutteesta, venäläisen sotaväen tilauksista, työläisten pakko-otoista linnoitustöihin, heidän huonosta kohtelustaan, metsien mielettömästä hakkuusta avonaisten alueiden luomiseksi linnoituslinjain eteen, maahan tuotujen kiinalaisten työmiesten tihutöistä j.n.e. Jatko kuuluu (muutamin lyhennyksin):
»Syksyllä oli kenraalikuvernööri Seyn, jolle oli tärkeää, että maa näyttäisi tyynesti ja nurkumatta alistuvan Venäjän politiikkaan, kehoittanut kuvernöörejä ja erikoisesti Oulun läänin kuvernööriä mikäli mahdollista karttamaan väkivaltaa rauhallista väestöä kohtaan ja sen sijaan keskittämään ponnistuksensa saksalaisten pakolaisten ja heidän auttajiensa etsiskelyyn.
Mutta levottomuus ja mieltenkuohu oli niin suuri, että kuvernöörit katsoivat ohjeiden noudattamisen mahdottomaksi. Vangitsemisia on jatkunut. Paitsi useita säätyläisiä on viime aikoina jälleen paljon rahvaan miehiä ja naisia otettu kiinni ja viety Venäjälle. Merkillisintä on, että muutamia johtavia sosialidemokraatteja on vangittu ja viety maasta. Aikaisemmin olivat venäläiset nähtävästi koettaneet suojella näitä toivoen saavansa heidän mielialansa muuttumaan suotuisaksi. Tämä on kuitenkin kokonaan epäonnistunut ja asema on tullut entistään selvemmäksi. Pakottaakseen vankeja tunnustamaan ovat venäläiset sangen suuressa määrässä käyttäneet rääkkäystä. Luotettavat henkilöt, joiden on onnistunut päästä pakoon, kertovat järkyttäviä juttuja. Mainittakoon tässä eräs tyypillinen esimerkki. Kyseessäoleva mies oli ensinnäkin koko ajan ollut kahleissa, päivällä kahlehdittuna kiinni seinään ja joskus monta tuntia raskaita rautaharkkoja selkäänsidottuna. Kerran oli häntä pidetty neljä päivää ilman ruokaa sekä sen jälkeen tuotu hänelle suolaista lihaa. Sitten oli luvattu hänelle vettä, jos hän tunnustaisi… Tämä tapahtui eräässä Pietarin parhaassa vankilassa, jossa parastaikaa on noin 100 suomalaista. Muutamat ovat aivan viimeisillään ja toisia pannaan kovalle koetukselle. Teloituksiakin on tapahtunut.»