Edelleen sanotaan raportissa, että muutamat näistä venäläisistä väkivaltaisuuksista ovat aiheutuneet vapausliikkeestä ja yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Merkillisen avomielisesti myönnetään, että venäläisten on ollut pakko itsepuolustukseksi ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin kaikkia yrityksiä vastaan, joilla koetetaan vahingoittaa heitä sotilaallisessa suhteessa. Toiset vangitsemiset ja kostotoimet ovat johtuneet »sabotage»-toiminnasta, ammusvarastojen ja kuljetuslaivojen hävittämisestä y.m.s., jota suomalaiset suurella menestyksellä ovat harjoittaneet sekä Suomessa että Venäjällä[62] Vastatoimenpiteet ovat tietenkin usein olleet jokseenkin tehottomia. Paremmalla menestyksellä on voitu estää jääkäripataljoonaan aikovia rekryyttejä pääsemästä rajan yli. Vain harvojen näistä on syyskuukausien aikana onnistunut päästä Ruotsiin, kun taas niiden nuorten miesten lukumäärä, jotka samaan aikaan vangittiin matkalla Ruotsin rajaa kohti, summittaisen arvion mukaan teki noin 400. Ehkäisytoimenpiteitä on aivan viime aikoina suuresti kovennettu, varsinkin Oulun läänissä. Venäläisiä sotilaspatrulleja sekä etsiviä ja santarmeja samoilee kaikkialla maan pohjoisosissa. Siellä ovat olot muodostuneet eräänlaiseksi »sissisodaksi». Monin paikoin on sattunut kahakoita. Esimerkkinä mainitaan joulukuun 11 p:nä tapahtunut Simon kahakka.
Lopuksi mainitaan raportissa Suomessa toimeenpantavaa yleistä asevelvollisuuskutsuntaa koskevia vaatimuksia. Venäjän yleistä mielipidettä — sanotaan — on jo pitkät ajat vahvasti muokattu tässä mielessä erinäisissä sanomalehdissä, varsinkin Novoje Vremjassa. »Asia oli äskettäin harkittavana kenraalikuvernöörin neuvottelussa kuvernöörien ja senaatin kanssa. Nämä neuvoivat ehdottomasti luopumaan suunnitelmasta ja kuvernöörit lausuivat vakaumuksenaan, että pahoja selkkauksia ja mahdollisesti kapina voisi syntyä, jos kutsunta pantaisiin toimeen. Englannin ja Ranskan taholta oli innokkaasti vaadittu suomalaisten kutsumista sotapalvelukseen ja samalla kertaa neuvottu Venäjän hallitusta antamaan julistus Suomen autonomian palauttamisesta mielialan rauhoittamiseksi ja levottomuuksien ehkäisemiseksi. Kutsunnan muodosta sanotaan olevan kaksi erilaista ehdotusta. Toinen esittää, että aluksi tyydyttäisiin viemään asevelvollisuusiässä oleva miespuolinen väestö Venäjälle, mainitsematta mihin tarkoitukseen. Toinen ehdotus, jota m.m. kenraali Ruzskij kannattanee, esittää, että Suomen vanha vuonna 1878 annettu asevelvollisuuslaki jälleen pantaisiin voimaan. Toistaiseksi kuuluu sotaministeri ja niinikään Suomen ministerivaltiosihteeri Markov vastustavan kumpaakin ehdotusta.»
Huhu odotettavissa olevasta Venäjän julistuksesta Suomen autonomian palauttamiseksi on — sanotaan raportissa — vastaanotettu yleisellä epäluulolla, etenkin kun venäläistyttämistoimenpiteet keskeytymättä jatkuvat. Niinpä esim. on venäjänkieli syyslukukauden alusta määrätty opetusaineeksi kansakouluopettajaseminaareissa ja joulukuun alussa on ministerineuvosto hyväksynyt ehdotuksen venäjänkielen ottamisesta viralliseksi kieleksi miltei kaikissa Suomen virastoissa. Lopuksi puhutaan, että Puolan itsenäisyyden julistus on herättänyt suurta iloa ja enentänyt toiveita, että Saksa ryhtyy toimiin myöskin Suomen eduksi.
On luultavaa, että erinäiset yksityiskohdat tässä raportissa ja muissa samankaltaisissa eivät olleet täsmällisiä. Olihan tavattoman vaikeaa saada täysin luotettavia tietoja sellaisista asioista aikana, jolloin Suomen sanomalehdet eivät sisältäneet pienintäkään viittausta siitä ja jolloin useimmat uutiset täytyi levittää suullisesti miehestä mieheen. Meille annettaneen kuitenkin anteeksi, että empimättä käytimme propagandaamme varten sellaisiakin uutisia, joiden paikkansapitävyyttä emme voineet tarkistaa, kunhan ne vain esittivät venäläisten hallintoa Suomessa oikein synkin värein. Ulkomaiden tai tarkemmin sanoen Saksan yleiseen tietoisuuteen oli näet syövytettävä kuva maasta, joka kesti kovia kärsimyksiä Venäjän sorron ja kurjan hallinnan alaisena, ja kansasta, joka uhkui vaivoin hillittyä katkeruutta eikä uskonut vähääkään venäläisten lupauksiin, vaan sen sijaan odotti vain tilaisuutta päästä irti ikeensä alta mahtavan Saksan avulla. Suurin piirtein vastasi sitäpaitsi tämä kuva todellisuutta.
Tieto Zimmermannin lokakuun 24 p:n lausunnosta Suomen kysymystä koskevassa asiassa oli omiansa osaltaan rohkaisemaan mieliä tänä vaikeana aikana. Olihan kotimaassa kukaties niitä, jotka samoinkuin Emil Schybergson pitivät lausunnon sisällystä »lohduttomana», mutta yleensä se vaikutti rohkaisevasti. Paras lohdutus oli kuitenkin jääkäripataljoonan olemassaolo. Onneksi ei Suomessa ollut tietoa siitä kriisistä, mikä pataljoonassa juuri tähän aikaan oli käymässä. Epävarma poliittinen asema syksyllä, josta jääkärimme eivät olleet tietämättömiä, sekä niiden toiveiden pettäminen, että joukkoa rintamallelähdön jälkeen ennen pitkää tultaisiin käyttämään suoranaisesti varsinaiseen tehtäväänsä Suomen vapauttamiseen — ynnä monet itse pataljoonassa vallitsevat epäkohdat synnyttivät miehistön keskuudessa kuohuntaa, joka paisui levottomuutta herättäväksi. Pataljoona oli tosin elokuun 25 p:nä siirretty rämeisestä ja epäterveellisestä asemastaan Misse-joen varrelta Kneissiin, Riianlahden rannalle Tuckumin pohjoispuolelle, missä miehistön olo oli kaikin puolin parempaa. Mutta mieliala kävi yhtäkaikki yhä enemmän niskuroivaksi, varsinkin joukon huonompien ainesten keskuudessa. Sen johtajatkin, »ylennetyt», pitivät asemaa huolestuttavana.
Mitä Wetterhoff kertoi minulle Berliinissä lokakuun 4 p:nä pataljoonan mielialasta, oli melkein musertavaa. Majuri Bayer oli, sanoi hän, puhunut »Zugführerien» kanssa ja selittänyt heille, että pataljoona on ryntäysjoukko, sekä kysynyt heiltä, saattavatko he mennä takuuseen, että miehistö tekee velvollisuutensa politikoimatta. Kaikki olivat vastanneet myöntävästi, paitsi kaksi, jotka silloin heti oli erotettu. Kuusi muuta pidätettiin niinikään palveluksesta, koska he olivat sanoneet tulleensa taistelemaan Suomen eikä Saksan puolesta. (Minä mainitsen tämän kertomuksen väittämättä sitä varmaksi. Joka tapauksessa otettiin erotetut myöhemmin jälleen palvelukseen.) Sen mukaan, mitä W. Ström kertoi minulle Sassnitzissa paluumatkallani Ruotsiin, oli eräs kaikkein tunnetuimpia »ylennetyistä» sanonut hänelle, että saksalaiset »ovat puijanneet meitä» ja että värväys täytyy lopettaa.
Kaikesta tästä ja muusta, mitä sen lisäksi kuulin olin saanut niin voimakkaan vaikutelman, että lokakuun 7 p:nä, kun tein selkoa valtuuskunnassa havainnoistani Berliinissä, lausuin käsityksenäni, että me emme voi ottaa vastuullemme värväyksen jatkamista, jos pataljoonaa todellakin käytettäisiin ryntäysjoukkona, varsinkin katsoen poliittisen aseman epävarmuuteen.
En voi tässä tehdä selkoa siitä, kuinka olot sen jälkeen kehittyivät pataljoonassa, kun minulla ei ole siitä yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Minun täytyy siinä suhteessa viitata vain siihen, mitä aikaisemmin on julkaistu. Valtuuskunta puolestaan teki, mitä voi, vaikka eri mielipiteitä ilmenikin sen keskuudessa, varsinkin mitä joukon käyttämistä koskevaan kysymykseen tulee. Lokakuun 8 p:nä olen merkinnyt muistiin, että valtuuskunta hyväksyi Fabritiuksen laatiman kirjelmän joukolle. 16 p:nä lokakuuta yhdyin Donnerin lausuntoon, että pataljoonaa ei saisi käyttää rintamalla. 18 p:nä lokakuuta matkustivat valtuuskunnan jäsenet von Bonsdorff, Donner ja Fabritius Berliiniin, missä he yhdessä Sarion kanssa, joka oli muuttanut sinne uuden toimistomme päälliköksi, neuvottelivat majuri Bayerin kanssa joukon sijoituksesta ja käyttämisestä. Sieltä he matkustivat lokakuun 31 p:nä rintamalle tutkimaan tyytymättömyyden syitä ja vaikuttamaan mielialaan henkilökohtaisella keskustelulla miehistön kanssa. Tukholmaan palattuaan esitti puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff yksityiskohtaisen selonteon matkasta ja sen tuloksista. Kertomus merkittiin marraskuun 14 ja 15 p:nä laadittuun valtuuskunnan pöytäkirjaan 5:ntenä pykälänä. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, joka minulla on tallella, on liian pitkä otettavaksi tähän kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi ovat ne ehdotukset, joita valtuuskunta teki Berliinissä, se, mitä he rintamalla käydessään kokivat samoin kuin majuri Bayerin kanssa aikaansaatu sopimus jo pääasiassa tunnetut aikaisemmista julkaisuista. Minä rajoitun sentähden vain referaattiin. Neuvottelu Berliinissä majuri Bayerin kanssa tapahtui »Hauptzugführer» Jernströmin ja »Oberzugführer» Appelbergin läsnäollessa. Bayer esitti tällöin kuvaavan lausuman selittäen ensin, mitkä olot olivat johtaneet pataljoonan perustamiseen. Saksalaisella taholla oli epäröity. Niinpä oli esim. tehty seuraavat kysymykset: 1) Voimmeko antaa suomalaisille lupauksia? 2) Ovatko suomalaiset luotettavia rintamalla? 3) Onko Saksan sodanjohdon kohdeltava heitä sodassa suomalaisina vai saksalaisina vai jonakin muuna?
Mahdollisuudet hyödyttää Suomea sodassa olivat Bayerin mukaan seuraavat: 1) Ruotsi ottaa osaa sotaan keskusvaltojen puolella; se on kuitenkin ollut ja on epätodennäköistä. 2) Suomalainen joukko viedään Itämeren yli ja tehdään maihinnousu Suomeen; tämä ei kuitenkaan olisi viisasta, koska koko joukko voisi joutua häviön vaaraan mentäessä meren yli, eikä maihinnousukaan saattaisi johtaa mihinkään suurempiin tuloksiin. 3) Kolmas mahdollisuus näytti olevan koettaa koillista kohti suuntautuvan rynnistyksen aikana tehdä hyökkäys Suomeen Tallinnan seuduilta.
Majuri Bayer kosketteli vihdoin joukon esiintymistä rintamalla sekä niitä tyytymättömyyden ilmaisuja, joita sen keskuudessa oli esiintynyt syyskuun lopulta alkaen. Eräässä joukolle pitämässään puheessa hän oli lausunut, että tämä joko tulisi jäämään rintamalle tai hajotettavaksi, mutta hajoittaminen olisi häpeäksi joukolle ja maalle.