Ojensin nyt hänelle jäljennöksen, joka minulla oli ollut valmiina jo useita päiviä. Hän kääri paperilehdet rullaksi ja pisti sen viittansa taskuun.
"Tulkaa joskus tekin minun luokseni, jos haluttaa", sanoi hän ja ojensi minulle kätensä. "Te elätte yksinänne, enkä tahdo teitä häiritä. Mutta silloin tällöin sentään haluaa nähdä jonkun kunnon ihmisenkin."
Hänen poismennessään jäivät hänen viimeiset sanansa ja hymynsä mieleeni, ne sointuivat yhteen sen laulun kanssa, jonka hän oli laulanut, ja kaiken sen kanssa mitä tähän asti tiesin miehestä. Ja mitä kauemmin kaikkea tätä mielessäni mietiskelin, sitä enemmän alkoi se minulle selvetä, ja lopulta ymmärsin tätä ihmistä. Ymmärsin, miksi hän oli tullut luokseni, miksi lauluni häntä miellytti, miksi hän noin miltei julkeasti tunkeutui tuttavuuteeni ja miksi hän oli minuun tehnyt puoleksi aran, puoleksi häikäilemättömän vaikutuksen. Hän kärsi, hän kantoi raskasta tuskaa ja oli yksinäisyydestä nälkiintynyt kuin susi. Tämä kärsivä mies oli yrittänyt ylpeästi vetäytyä yksinäisyyteensä, mutta ei ollut sitä kestänyt, hän väijyi nyt ihmistä, ystävällistä katsetta ja ymmärtämyksen itua ja oli valmis antautumaan tämän saavuttaakseen. Niin silloin ajattelin.
Minun tunteeni Heinrich Muothia kohtaan ei ollut oikein selvä. Aavistin tosin hänen kaipauksensa ja hätänsä, mutta pelkäsin häntä ylivoimaisena ja julmana ihmisenä, joka minut käytettyään saattaisi heittää minut syrjään. Olin liiaksi nuori ja liiaksi vähän kokenut ihmiselämää, ymmärtääkseni ja hyväksyäkseni sitä, että hän antautui aivan kuin alastomana ja näytti tuskin tuntevan kipunsa häpeää. Mutta näin myöskin, että tässä hehkuva sielu kärsi ja oli jäänyt yksiksensä. Itsestään johtuivat mieleeni huhut, joita olin kuullut Muothista, epäselviä, pelokkaita koululaisjuoruja, joiden varsinaisen sisällyksen olin unohtanut, mutta joiden sävy hyvin oli säilynyt muistissani. Hänestä kerrottiin hulluja seikkailuja ja naishistorioita, ja muistamatta mitään yksityiskohtia luulen kuitenkin kysymyksessä olleen jotain veristä, sellaista kuin olisi hän ollut kietoutuneena johonkin murha- tai itsemurhajuttuun.
Kun pian sen jälkeen voitin arkuuteni ja tiedustelin eräältä toveriltani asiaa, osottautui se viattomammaksi, kuin miltä se minusta ensin oli näyttänyt. Muoth oli, niin kerrottiin, ollut rakkaussuhteissa erään hienostoon kuuluvan nuoren neidin kanssa, ja tämä oli kyllä kaksi vuotta sitten surmannut itsensä, mutta taiteilijan sekaantumisesta tähän asiaan ei ollut mitään puhetta, korkeintaan lausuttiin joitain arkoja viittailuja siihen suuntaan.
Minulla ei ollut rohkeutta lähteä hänen luoksensa. Tosin en voinut salata itseltäni, että Heinrich Muoth oli kärsivä, kenties epätoivoon vaipunut ihminen, joka ehkä kaipasi minua, ja monasti tuntui minusta siltä, kuin olisi minun ollut noudatettava kutsua ja kuin olisin ollut konna, ellen sitä olisi tehnyt. Mutta kuitenkaan en mennyt, toinen tunne esti minua siitä. Sitä, mitä Muoth minulta etsi, en voinut hänelle antaa, olin aivan toisenlainen ihminen kuin hän, ja vaikka monessa suhteessa elinkin ihmisten keskellä yksinäisenä ja ymmärtämystä vailla ja vaikka minäkin kenties olin toisenlainen kuin kaikki muut, kohtalooni ja taipumuksiini nähden erotettu useimmista, niin en kuitenkaan tahtonut pitää tästä mitään melua. Olkoon, että Muoth oli demoninen ihminen, minä en sellainen ollut, ja minua piti sisäinen tarve etäällä kaikesta silmiinpistävästä ja eriskummallisesta. Tunsin vastenmielisyyttä Muothin kiihkeitä eleitä ja ilmeitä kohtaan, hän oli mielestäni näyttämön ja seikkailujen mies ja kenties määrätty kokemaan traagillisia ja kauas näkyviä kohtaloita. Minä sitä vastoin tahdoin pysyä hiljaisuudessa, minulle eivät eleet ja rohkeat sanat soveltuneet, minun osakseni oli määrätty hiljainen kohtalooni alistuminen. Siten mietiskelin suuntaan ja toiseen, kaivaten mielenrauhaa. Ovelleni oli kolkuttanut ihminen, joka säälitti minua ja joka minun kenties oikeuden mukaan olisi ollut asetettava itseäni korkeammalle, mutta halusin rauhaa enkä tahtonut laskea häntä sisälle. Heittäydyin kiihkeästi työhön käsiksi, mutta en päässyt erilleni tunteestani, että takanani seisoi joku, jonka kädet olivat minua kohden ojennetut.
Kun minua ei kuulunut, otti Muoth asian jälleen omiin käsiinsä. Sain häneltä kirjelipun, johon hän oli kirjoittanut isolla, ylpeitä koukeroita tekevällä käsialallaan:
"Hyvä Herra! Tammikuun yhdentenätoista päivänä on minun ollut tapana muutamien ystävieni kanssa viettää syntymäpäivääni. Saanko kutsua Teidätkin mukaan? Hauskaa olisi, jos tämän johdosta saisimme kuulla Teidän viulusonaattinne. Mitä arvelette siitä? Onko teillä joku toveri, jonka kanssa voitte soittaa, vai toimitanko minä teille jonkun? Stefan Kranzl olisi valmis. Te ilahduttaisitte ystäväänne
Heinrich Muothia."
Tätä en ollut odottanut. Saisin soittaa sonaattini, jonka olemassaolostakaan vielä ei kukaan tiennyt, asiantuntijoille, vieläpä saisin soittaa Kranzlin keralla! Ujostellen ja kiitollisena suostuin ehdotukseen, ja jo paria päivää myöhemmin pyysi Kranzl minua lähettämään hänelle nuotit. Ja vielä paria päivää myöhemmin kutsui hän minut luoksensa. Suosittu viuluniekka oli vielä nuori mies, jolla oli oikea taiteilija-ulkomuoto, hän oli laihakasvoinen, solakka ja kalpea.