"Vai niin", sanoi hän heti minun sisään astuessani, "te siis olette Muothin ystävä. No alotamme siis heti. Kun olemme tarkkaavaiset, sujunee se jo parin kolmen kerran jälkeen."
Näin sanoen työnsi hän eteeni tuolin, ojensi eteeni toisen viulun nuotit ja alkoi soittaa tasaisin, herkin jousenvedoin, joiden rinnalla minun soittimeni ääni tuskin uskalsi pyrkiä kuuluville.
"Rohkeammin!" huusi hän minulle keskeyttämättä soittoaan, ja me soitimme kappaleen kokonaisuudessaan lävitse.
"Kas niin, sehän luistaa!" sanoi hän. "Vahinko, ettei Teillä ole parempaa viulua. Mutta ei se mitään. Allegron otamme nyt vähän nopeammin, jottei sitä luulla surumarssiksi. Alkakaamme!"
Siinä soitin nyt taiteilijan rinnalla aivan turvallisena, yksinkertainen viuluni kaikui hänen kallisarvoisen soittimensa rinnalla ikäänkuin olisi se ollut sen kohtalo, ja minä olin hämmästynyt havaitessani tuon merkilliseltä näyttävän herrasmiehen niin teeskentelemättömäksi, jopa naiviksikin. Kun olin lämmennyt ja hiukan rohkaissut mieltäni, kysyin häneltä epäröiden, miten hän arvosteli sivellystäni.
"Sitä täytyy teidän kysyä joltain muulta, hyvä herra, siitä en minä paljoa ymmärrä. Hiukan kummallinen se on, mutta sellaisestahan ihmiset pitävät. Koska se kerran miellyttää Muothia, voitte jo kuvitella jotain mielessänne, ei hänelle kaikki maistu."
Hän antoi minulle soittamista koskevia ohjeita ja osotti minulle muutamia kohtia, joihin muutokset olivat tarpeen. Sitten sovimme siitä, että huomenna pidettäisiin seuraava harjotus, ja minä poistuin.
Minun oli lohdullista huomata tämän viuluniekan olevan niin vaatimaton ja koruton. Jos hän kuului Muothin ystäviin, saatoin minäkin jotenkuten puolustaa paikkaani siellä. Tosin oli hän valmis taiteilija ja minä vain alottelija, jolla ei ollut suuria toiveita. Ikävää oli minusta vain, ettei kukaan tahtonut avonaisesti lausua ajatustaan teoksestani. Kovinkin tuomitseminen olisi ollut minulle parempi kuin nämä hyväntahtoiset lauseet, jotka eivät merkinneet mitään.
Noihin aikoihin vuotta oli jäätävän kylmä, saattoi tuskin pitää huoneita lämpiminä. Toverini kävivät ahkerasti luistelemassa, oli kulunut vuosi Liddyn kanssa tekemästämme retkestä. Minulle ei tuo ollut miellyttävää aikaa, ja ajatus Muothin luona vietettävästä iltahetkestä ilahdutti minua, vaikken tästä illasta suuria odottanutkaan, jo senkin vuoksi, etten enää niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt ympärilläni ystäviä ja iloa. Tammikuun yhdennentoista päivän vastaisena yönä heräsin outoon meluun ja miltei pelottavan suureen ilman lämpimyyteen. Nousin ylös ja menin akkunaan katsomaan, ihmetellen, ettei enää ollut kylmä. Etelätuuli oli äkkiä tullut, puhaltaen valtaavan kosteana ja leutona, myrsky ajeli suuria raskaita pilviröykkiöitä taivaalla ja kapeista raoista säteilivät yksinäiset tähdet oudon suurina ja häikäisevinä. Katoilla oli jo mustia läikkiä, ja aamulla ulos lähtiessäni oli jo kaikki lumi mennyttä. Kadut ja ihmisten kasvot näyttivät ihmeellisen muuttuneilta, ja kaiken yllä liihotteli ennenaikainen kevään henkäys.
Kuljin tuona päivänä hiljaisen, kuumeentapaisen huumauksen vallassa, joka johtui osaksi etelätuulesta ja kuohuttavasta ilmasta, osaksi illan kiihkeästä jännityksestä ja odotuksesta. Useaan kertaan otin sonaattini esille, soitin palasia siitä ja panin sen jälleen pois. Milloin tuntui se minusta todella kauniilta ja tuotti minulle ylpeätä iloa, milloin se yht'äkkiä mielestäni oli pikkumainen, rikkinäinen ja epäselvä. Tällaista mielenkiihotusta ja pelkoa en olisi jaksanut kauvan kestää. Lopulta en enää tiennyt, iloitsinko lähestyvästä illasta, vai pelkäsinkö sitä.