Se tuli, minä pukeuduin, otin viululaatikon kainalooni ja läksin Muothin asuntoon. Etäältä esikaupungista, tuntemattoman ja hiljaisen kadun varrelta löysin pimeässä vaivoin talon; se sijaitsi muista erillään suuressa puutarhassa, joka näytti rappeutuneelta ja hoitamattomalta. Lukitsemattoman puutarhanportin luona hyökkäsi kimppuuni suuri koira, jota eräästä ikkunasta vihellettiin takaisin ja joka muristen seurasi minua sisäänkäytävälle. Ulko-ovella otti minut vastaan vanha, pieni nainen, jolla oli pelokkaat silmät, riisui minulta viitan ja vei minut kirkkaasti valaistun käytävän kautta sisään.
Viulutaiteilija Kranzlin asunnossa oli ollut tavattoman upeata, ja samanlaista olin odottanut tapaavani Muothin luonakin, jota pidettiin rikkaana. Huoneet olivat kyllä suuria, aivan liiankin suuria nuorelle miehelle, joka on harvoin kotona, mutta muuten oli sangen yksinkertaista, tai oikeastaan ei yksinkertaista, vaan umpimähkäistä, järjestämätöntä. Huonekalut olivat osaksi vanhoja ja näyttivät kuuluvan taloon, ja näiden rinnalla oli uudempia esineitä, harkitsemattomasti ostettuja ja huolettomasti paikoilleen asetettuja. Loistava oli ainoastaan valaistus. Ei ollut lainkaan kaasuvaloa, vaan sen sijaan suuri joukko valkeita kynttilöitä yksinkertaisissa, kauniissa tinakynttilänjaloissa, isossa salissa jonkunlainen kattokruunukin, yksinkertainen messinkirengas, johon oli pistetty suuri joukko kynttilöitä. Huomattavimpana esineenä oli täällä kaunis flyygeli.
Huoneessa, johon minut vietiin, seisoi muutamia herroja keskustellen. Laskin viululaatikon kädestäni ja tervehdin; jotkut vastasivat ja kääntyivät jälleen puhelemaan keskenään, minä seisoin vieraana joukossa. Nyt tuli luokseni Kranzl, joka oli myöskin siellä eikä heti ollut huomannut minua, ojensi minulle kätensä, esitti minut tuttavilleen ja sanoi: "Tässä on uusi viuluniekkamme. Olette kai tuonut viulun mukananne?" Sitten huusi hän sivuhuoneeseen: "Muoth, sonaattien säveltäjä on täällä."
Nyt astui Heinrich Muoth sisään, tervehti minua hyvin ystävällisesti ja vei minut mukanaan saliin, missä oli juhlallista ja valoisaa ja missä valkeihin puettu kaunis nainen tarjosi minulle lasin sherryä. Se oli eräs hoviteatterin näyttelijättäriä; muuten en ihmeekseni nähnyt ketään isännän virkaveljistä kutsutuksi, ja näyttelijätär oli myöskin ainoa läsnä oleva nainen.
Kun puoleksi hämilläni, puoleksi vaistomaisesta lämmön tarpeesta kosteasta yöilmasta tultuani nopeasti tyhjensin lasini, kaatoi hän minulle uudelleen eikä välittänyt estelyistäni. "Ottakaa vain, ei se voi olla vahingoksi. Saamme nimittäin vasta musiikin jälkeen jotain syötävää. Olettehan kai ottanut mukaanne viulun ja sonaatin?"
Vastasin hyvin lyhyesti ja olin hämilläni; en myöskään ollut selvillä siitä, mikä hänen suhteensa oli Muothiin. Hän näytti esiintyvän emäntänä ja oli muuten ihmeen kaunis, niinkuin sitten myöhemminkin havaitsin uuden ystäväni aina seurustelevan vain erinomaisen kauniiden naisten kanssa.
Tällävälin kokoontuivat kaikki musiikkihuoneeseen, Muoth otti esille nuottitelineen, istuuduttiin, ja pian olimme Kranzl ja minä täydessä toimessa. Soitin tunteettomasti, kappaleeni tuntui minusta kurjalta, ja vain välähdyksen tavoin valtasi minut muutamiksi silmänräpäyksiksi tietoisuus, että soitin Kranzlin kanssa, että nyt oli tuo kauan odotettu suuri ilta ja että tässä istui pieni joukko tuntijoita ja hemmoteltuja musiikkimiehiä, joille sonaattiani soitimme. Vasta rondoon päästyä aloin tajuta, että Kranzl soitti ihanasti; kuitenkin olin yhä edelleen siksi painostavan tunteen vallassa ja ajatuksineni ulkopuolella musiikkia, että lakkaamatta ajattelin muuta ja että äkkiä lennähti mieleeni sekin ajatus, etten vielä ollut onnitellut Muothia hänen syntymäpäivänsä johdosta.
Sonaatti oli lopussa, kaunis näyttelijätär nousi paikaltaan, ojensi minulle ja Kranzlille kätensä ja avasi oven pienempään huoneeseen, missä katettu pöytä kukkineen ja viineineen odotti meitä.
"Vihdoinkin!" huusi yksi herroista, "olen kamalasti nälissäni."
Nainen sanoi: "Te olette inhottava. Mitä säveltäjä ajatteleekaan?"