"En, ja miksi pitäisi minun se tehdä? Muuksihan en sitä kuitenkaan voi muuttaa."
"Ja eikö tämä tee teitä epätoivoiseksi?"
"Iloista ei se ole, sen arvaatte, mutta toivon, ett'en kuitenkaan koskaan ole joutuva epätoivoon."
"Siinä tapauksessa olette onnellinen. Minä en tosin luopuisi jalasta sellaisen onnen takia. Siten on siis teidän musiikkinne laita? Näes, Marion, sellaista on taiteen lumous, josta niin paljo puhutaan kirjoissa."
Suuttuneena huudahdin: "Elkää toki puhuko sillä tavoin! Ettehän te itsekään laula vain palkkanne takia, vaan koska se tuottaa teille iloa ja lohdutusta! Miksi pilkkaatte minua ja itseänne? Pidän tuollaista raakana."
"Vaiti, vaiti!" sanoi Marion, "muuten hän suuttuu."
Muoth katsahti minuun. "En suutu. Hänhän on aivan oikeassa. Mutta jalan laita ei mahda olla kovin pahasti, muuten ei säveltäminen voisi teille sitä korvata. Te olette tyytyväinen ihminen, näille voi tapahtua mitä tahansa, ja he pysyvät kuitenkin tyytyväisinä. Mutta minä en sitä uskonut."
Ja hän hypähti pystyyn aivan vihoissaan. "Eikä se olekaan totta! Tehän olette säveltänyt laviinilaulun, ja siinä ei ole lohtua ja tyytyväisyyttä, ainoastaan epätoivoa. Kuulkaa!"
Hän oli yht'äkkiä pianon ääressä, huoneeseen tuli hiljaista. Hän alkoi soittaa, sekaantui, jätti sitten alkusoiton pois ja lauloi laulun. Hän lauloi sen nyt toisin kuin tuolloin minun luonani, ja saatoin huomata, että se sittemmin oli ollut hänellä monesti esillä. Tällä kertaa hän myöskin lauloi täydellä äänellä, korkealla barytonillaan, jonka tunsin teatterista ja jonka voimakkuus ja tulviva intohimo saivat unohtamaan hänen äänensä selittämättömän kovuuden.
"Tämän on tuo mies, omien sanojensa mukaan, säveltänyt vain itsellensä puhtaaksi iloksi ja mielihyväksi, hän ei tiedä mitään epätoivosta ja on osaansa sanomattoman tyytyväinen!" huusi hän ja osotti minua, ja minulla oli häpeän ja vihan kyyneleet silmissäni, näin kaiken ikäänkuin harson lävitse ja nousin ylös, tehdäkseni tästä lopun ja lähteäkseni pois.