Silloin pidätti minua hieno mutta voimakas käsi, joka painoi minut jälleen tuolille ja silitti hiljaa ja lempeästi hiuksiani, niin että kuumat laineet läikähtivät sisässäni, että suljin silmäni ja pidätin kyyneleitäni.
Ylös katsahtaessani näin sitten Heinrich Muothin seisovan edessäni; toiset eivät näyttäneet huomanneen mielenliikutustani eivätkä koko kohtausta, he joivat viiniä ja nauroivat keskenään.
"Lapsi!" sanoi Muoth hiljaa. "Kirjotettuaan sellaisia lauluja on toki jo kasvanut irti moisesta. Mutta mieleni on paha. Sitä alkaa pitää jostakusta ihmisestä ja on tuskin tullut tämän seuraan, kun alkaa hänen kanssaan riidellä."
"Hyvä", sanoin hämilläni. "Mutta nyt haluaisin mennä kotia, parhain osahan tästä illasta on jo ohitse."
"No niin, en tahdo pakottaa teitä. Me muut luullakseni juomme vielä itsemme humalaan. Mutta olkaa sitten hyvä ja saattakaa Marion kotiin, teettekö sen? Hän asuu matkan varrella, joten teille ei tule kiertoa."
Kaunis nainen katsoi häneen hetken aikaa tutkivasti. "Niin, tahdotteko olla hyvä?" sanoi hän sitten minulle, ja minä nousin. Me sanoimme jäähyväiset ainoastaan Muothille, eteishuoneessa auttoi palvelija vaatteet meidän yllemme, sitten ilmaantui unisen näköisenä myöskin vanha eukko ja näytti suurella lyhdyllä tietä puutarhan lävitse portille. Tuuli puhalsi yhä edelleen pehmeänä ja leutona, ajeli suuria mustia pilviryhmiä taivaalla ja pudisteli alastomien puiden latvoja.
En rohjennut tarjota Marionille käsivarttani, mutta hän tarttui kysymättä siihen, hengitti pää taaksepäin nojautuneena yöilmaa ja katseli tästä korkeudestaan sitten tyytyväisen ja tuttavallisen näköisenä minua. Minusta oli kuin olisin yhä vielä tuntenut hänen keveän kätensä hiuksillani; hän kulki hitaasti ja näytti tahtovan ohjata askeleitani.
"Tuolla on ajureita", sanoin minä, sillä minusta oli tuskallista, että hänen täytyi sovittaa askeleensa minun ramman jalkani mukaan, ja tunsin kärsiväni kulkiessani ontuen tuon lämpimän, voimakkaan solakan naisen vieressä.
"Ei", sanoi hän, "kävelemme vielä yhden kadun mitan." Ja hän koetti astua oikein hitaasti, ja jos olisi riippunut vain minusta, olisin vetänyt hänet vielä lähemmäksi itseäni. Mutta sitten alkoi tuska ja kiukku raadella mieltäni, irrotin hänen käsivartensa omastani, ja kun hän kummastuneena katsahti minuun, sanoin: "Käy niin huonosti näin, minun täytyy kulkea yksikseni, suokaa anteeksi." Ja hän kulki alakuloisena ja säälivänä vieressäni, eikä minulta puuttunut mitään muuta kuin suora ryhti ja ruumiillisen varmuuden tietoisuus, jotta olisin sanonut ja tehnyt aivan päinvastaista kuin kaikki se, mitä sanoin ja tein. Kävin vaiteliaaksi ja synkäksi, muuta ei ollut neuvona, sillä muuten olisin jälleen saanut kyyneleet silmiini ja kaivannut saada tuntea hänen kätensä otsallani. Mieluimmin olisin poikennut lähimmälle sivukadulle. En tahtonut, että hän kulki hitaasti, että hän säästi minua, että hän tunsi sääliä minua kohtaan.
"Oletteko vihainen Muothille?" kysyi Marion vihdoin.