"Elkää toki koettako uskotella sellaista! Te olette noudattanut hänen kutsuansa, te olette soittanut hänen luonansa, olette nähnyt, miten hän rakastaa teidän musiikkianne, olette iloinnut siitä ja nostanut päätänne pystympään, ja nyt ollessanne huonolla tuulella ja kun ette voi sietää paria hänen lausumaansa sanaa, alatte solvata häntä. Sitä ette saa tehdä, ja tahdonkin lukea sen viinin ansioksi."
Minusta näytti kuin olisi hän äkkiä huomannut, miten laitani oli ja ettei viini ollut syypää mielentilaani; hän muutti äänensävyänsä, vaikk'en minä ollut tehnyt pienintäkään puolustuksen yritystä. Olin aseeton.
"Te ette tunne Muothia vielä", jatkoi hän. "Olettehan kuullut hänen laulavan! Sellainen hän on, hurjapäinen ja julma, mutta useimmiten itseänsä kohtaan. Hän on onneton, myrskyinen ihmissielu, jolla on vain voimia eikä mitään päämääriä. Joka silmänräpäys tahtoisi hän tyhjentää koko maailman yhdessä siemauksessa, ja mitä hän saa, on kuitenkin vain pisara. Hän juo eikä milloinkaan humallu, hänellä on naisia eikä hän milloinkaan ole onnellinen, hän laulaa ihanasti eikä kuitenkaan tahdo olla taiteilija. Hän rakastaa jotakuta ja tuottaa tälle tuskaa, hän on halveksivinaan kaikkia tyytyväisiä, mutta se on vain vihaa häntä itseänsä kohtaan, koska hän ei voi olla tyytyväinen. Sellainen hän on. Ja teille hän on osottanut ystävyyttänsä, niin hyvin kuin osaa."
Vaikenin itsepintaisesti.
"Te ette ehkä tarvitse häntä", alotti hän vielä kerran, "teillä on muita ystäviä. Mutta kun näemme jonkun, joka kärsii ja kärsimyksensä vuoksi menettelee hillittömästi, täytyy meidän häntä sääliä ja antaa hänelle jonkun verran anteeksi."
Niin, ajattelin, niin kyllä pitäisi, ja vähitellen, kun yöilmassa kävely minua viilensi, poltti tosin oma haavani yhä avonaisena ja arkana, mutta minun täytyi yhä enemmän ja enemmän ruveta miettimään Marionin sanoja ja tämän-iltaisia tyhmyyksiäni, tunnustaa itseni tyhmeliiniksi ja kaikessa hiljaisuudessa pyytää anteeksi. Minut valtasi viininhuumauksen kadottua epämieluisa liikutus, jota vastaan koetin taistella, sanomatta enää paljoa kauniille naiselle, joka nyt itse liikutettuna ja epävarmoin sydämin kulki vieressäni pitkin puolihämäriä katuja, missä siellä täällä joku yksinäinen katulyhty tuikki. Muistin että olin unohtanut viuluni Muothin luokse; ja vähitellen heräsin jälleen täysiin tajuihini, kummastuen ja kauhistuen. Tänä iltana oli niin paljo muuksi muuttunut. Heinrich Muoth ja taiteilija Kranzl ja myöskin ihana Marion, joka näytteli kuningatarten osia, olivat astuneet alas jalustoiltaan. Heidän olympilaisessa pöydässään ei istunut jumalia ja autuaita, vaan ihmis-parkoja, mikä pieni ja koomillinen, mikä arka ja turhamainen, Muoth hurja ja kuumeenomainen hullussa itsensä kiusaamisessa, tuo ylväs nainen pieni ja köyhä ja vailla iloa hurjan nautiskelijan rakastajattarena, mutta samalla hiljainen ja hyväntahtoinen ja kärsimyksistään tietoinen. Minä itsekin näytin omissa silmissäni muuttuneelta, en ollut enää yksinkertainen ihminen, vaan olin kaikille sukulainen, olin havainnut jokaisessa veljellisiä ja jokaisessa vastenmielisiä piirteitä, en voinut yhtäällä tuntea rakkautta ja toisaalla vihata, vaan häpesin vähäistä ymmärrystäni ja tajusin ensi kertaa kepeässä nuoruudessani selvästi, ettei elämässä ihmisten ohitse voi mennä vain niin yksinkertaisesti, täällä vihaten, täällä halveksien, vaan että kaikkea on sekaisin ja rinnakkain, tuskin toisestaan eronneena ja hetkittäin tuskin erotettavissakaan. Katsahdin vieressäni kulkevaan naiseen, joka nyt myöskin oli käynyt aivan äänettömäksi, ikäänkuin olisi hän sisimmässään myöskin itse havainnut monen asian toisenlaiseksi kuin hän oli luullut ja sanonut.
Lopulta saavuimme hänen talonsa luokse; hän ojensi minulle kätensä, johon tartuin hiljaa ja suutelin sitä. "Nukkukaa hyvin!" sanoi hän ystävällisesti, mutta hymyilemättä.
Sen teinkin, saavuin kotia ja menin vuoteeseen, nukuin heti ja nukuin tavattomaan pitkään aamuakin. Sitten nousin kuten sadun pikku mies laatikosta, tein tavanmukaiset voimisteluliikkeeni, pesin itseni ja ryhdyin pukeutumaan; ja vasta kun huomasin vierailupukuni tuolilla ja kaipasin viululaatikkoani, muistui eilinen ilta mieleeni. Nyt olin kuitenkin saanut levätä, olin toisella mielellä kuin yöllä enkä voinut enää löytää yhtymäkohtaa yöllisiin ajatuksiini; minuun oli vain jäänyt muisto ihmeen pienistä, vain sisäänpäin vaikuttavista elämyksistä ja kummastus siitä että nyt kuitenkin olin tässä muuttumattomana ja samana kuin aina ennenkin.
Aioin ryhtyä työhön, mutta viulu puuttui. Silloin läksin ulos, aluksi vielä epävarmana, mutta sitten päättäväisesti eilistä suuntaa, ja saavuin Muothin asuntoon. Jo puutarhan portille kuulin hänen laulavan, koira hyökkäsi kimppuuni, ja vanha nainen, joka nopeasti tuli ulos, sai vaivoin kutsutuksi sen takaisin. Hän laski minut sisälle, ja minä selitin hänelle, että tulin noutamaan vain viuluani enkä tahtonut häiritä herraa. Eteisessä oli viululaatikkoni ja viulu oli siinä; myöskin nuotit olivat asetetut viereen. Sen oli Muoth varmaankin tehnyt, hän oli ajatellut minua. Viereisessä huoneessa lauloi hän äänekkäästi, kuulin hänen astuskelevan huoneessaan edestakaisin pehmeästi kuin huopakengissä, välillä aina käyden pianon luona ja ottaen muutamia ääniä. Hänen oma äänensä kaikui raikkaana ja rikkaana, hallitumpana kuin monasti olin kuullut sitä teatterissa; hän lauloi jotakuta minulle tuntematonta osaa, kertasi useasti samaa ja astuskeli reippaasti huoneessa edestakaisin.
Olin ottanut viululaatikon kainalooni ja aioin mennä. Olin rauhallinen ja tunsin tuskin minkäänlaista mielenliikutusta eilisen muistelemisesta. Olin kuitenkin utelias näkemään, oliko hänkin muuttunut, ja astuin lähemmäksi, ja miltei tahtomattani olin äkkiä tarttunut ovenlukkoon ja avannut oven.