"Nyt menemme kaupunkiin ja syömme yhdessä", sanoi hän miellyttävästi. Hän ei kysynyt, sopiiko minun, hän vain sanoi: "Me menemme", ja me menimme. Sillä niin arasti kuin hänen käyttäytymistapansa minuun koskikin, niin vaikutti se minuun myöskin, hän oli voimakkaampi. Sitä paitsi osotti hän puheessaan ja käytöksessään useasti oikukasta lapsellisuutta, joka monasti oli suorastaan ihastuttavaa ja kokonaan saattoi minut leppymään hänelle.
Tästä lähtien tapasin Muothia useasti, hän lähetti minulle monasti pilettejä oopperaan, pyysi minua luoksensa soittamaan, ja vaikk'eivät kaikki hänen luonteenominaisuutensa minua miellyttäneetkään, niin oli hänessä toiselta puolen paljo sellaistakin, mikä minua miellytti. Meidän keskemme syntyi ystävyys, siihen aikaan minun ainoani, ja minä aloin jo miltei pelätä sen ajan saapumista, jolloin hän matkustaisi pois. Hän oli tosiaankin sanoutunut irti oopperasta eikä suostunut jäämään, vaikka häntä siihen jonkun verran yritettiin taivuttaa. Välillä antoi hän viittailuja siihen suuntaan, että hän syksyllä kenties saisi kutsun eräälle suurelle näyttämölle, mutta sen enempää ei tuosta asiasta oltu puhuttu. Sillä välin saapui kevät.
Eräänä päivänä saavuin viimeistä kertaa Muothin tavanmukaisiin kutsuihin. Kilistimme laseja jälleennäkemiseksi ja tulevaisuuden onneksi; tällä kertaa ei ollut ketään naista saapuvilla. Muoth saattoi meitä aamutunneilla portille, viittoi hyvästiksi kädellään jälkeemme ja palasi aamukylmässä väristen takaisin jo sekaisin pantuun asuntoonsa, haukkuvan koiransa seuraamana. Minulle näytti nyt palanen elämänkokemusta valmiiksi kypsyneeltä; luulin tuntevani Muothia kylliksi ollakseni varma siitä, että hän pian unohtaisi meidät kaikki, ja vasta nyt tunsin aivan selkeästi ja epäilemättömästi, että kuitenkin olin pitänyt sangen paljon tuosta synkästä, oikullisesta ja itsevaltaisesta miehestä.
Kuitenkin tuli myös minulle lähdön aika. Tein viimeiset vierailuni paikoille ja tuttaviin, jotka aioin pitää hyvässä muistissa, kuljin vielä kerran myöskin tuota jyrkkää kukkulatietä ja silmäilin alas rinnettä, jota kyllä muutenkaan en olisi unohtanut.
Ja minä matkustin pois, kotia, kohti tuntematonta ja kenties ikävää tulevaisuutta. Tointa ei minulla ollut, itsenäisesti en voinut antaa konsertteja, kotona odotti minua kauhukseni vain muutamia oppilaita, joille minun piti antaa viulutunteja. Tosinhan odottivat minua myöskin vanhempani, ja he olivat kyllin varakkaat, jotta minä saatoin elää huolettomasti, ja myöskin kyllin hienotunteiset ja hyväntahtoiset, etteivät ahdistelleet minua kysymyksillä, mitä minusta nyt tulisi. Mutta etten jaksaisi siellä kauan viihtyä, siitä olin selvillä jo alusta alkaen.
Niistä kymmenestä kuukaudesta, jotka nyt vietin kotonani antaen kolmelle oppilaalle tunteja ja kaikesta huolimatta olematta lainkaan onneton, en osaa mitään kertoa. Myöskin täällä eli ihmisiä, myöskin täällä tapahtui joka päivä yhtä ja toista, mutta suhteeni kaikkeen tähän oli kuitenkin vain ystävällisen kohteliasta välinpitämättömyyttä. Ei mikään liikuttanut sydäntäni, ei mikään saanut minua mukaansa. Elin kaikessa hiljaisuudessa, koin ihmeellisiä hetkiä, jolloin koko elämäni näytti minusta jäykistyneeltä ja vieraalta ja vain musiikin kaipuu oli jäljellä, kaipuu, joka useasti viulutuntien aikana kiusasi minua sietämättömästi ja varmaankin teki minusta pahan opettajan. Mutta jälkeenpäin, kun olin täyttänyt velvollisuuteni tai viekkaudella tai valheella päässyt vapaaksi tunneistani, vaivuin syviin, ihanan joutilaihin unelmiin, rakentelin unissakävijän tavoin rohkeita pilvilinnoja, kohotin korkeuteen, huimaavia torneja kaarruttelin muhkeita kupooleja ja puhaltelin leikkiviä ornamentteja keveästi kuin saippuakuplia.
Minun eläessäni sellaista oudon huumauksen tilaa, joka karkotti luotani aikaisemmat tuttavani ja tuotti vanhemmilleni huolta, avautui vielä paljoa vuolaampana kuin viime vuonna vuoristossa tuo salaperäinen runsauden lähde minussa; unelmissa ja työssä vietettyjen, näennäisesti hukkaan menneiden vuosien hedelmät, salassa kypsyneinä, putoilivat hiljaa ja lempeästi, ja niillä oli tuoksu ja loisto ja ne ympäröivät minut miltei tuskallisella runsaudella, jonka minä vain epäröiden ja epäluuloisena korjasin huostaani. Se alkoi laululla, sitä seurasi viulufantasia, tätä jouhikvartetti, ja kun muutamissa kuukausissa vielä oli tullut lisää muutamia lauluja ja muutamia sinfonialuonnoksia, tunsin että tämä kaikki oli vain alkua ja yritystä ja itsekseni ajattelin suurta sinfoniaa, rohkeimpina hetkinäni jo oopperaakin! Tällä välin kirjottelin aika ajoin nöyriä kirjeitä kapellimestareille ja teattereille, liitin mukaan opettajieni suositukset ja suljin vaatimattomasti itseni heidän muistiinsa ensimäisen paremmanpuoleisen viulunsoittajanpaikan tullessa avoimeksi. Tuli sitten lyhyitä kohteliaita vastauksia, jotka alkoivat sanoilla "hyvin kunnioitettu herra" ja välillä ei tullut vastauksia ollenkaan ja paikkaa en saanut. Silloin olin päivän tai pari pieni ja ryömin kuoreeni, annoin huolellista opetusta ja kirjotin uusia nöyriä kirjeitä. Mutta pian sen jälkeen pälkähti jälleen mieleeni, että minulla vielä oli pää täynnä kirjottamatonta musiikkia, ja tuskin olin jälleen alkanut, niin vaipuivat kirjeet, teatterit, orkesterit, kapellimestarit ja hyvin kunnioitettavat herrat olemattomiin ja minä olin yksikseni, täydessä työssä ja tyytyväisenä.
No, nämä ovat muistoja, joita ei voi kertoa, niinkuin useimpien muistojen laita onkin. Mitä ihminen itsellensä on ja mitä hän kokee, miten hän syntyy ja kasvaa ja sairastuu ja kuolee, se kaikki on kertomatonta. Työtätekevien ihmisten elämä on ikävä, mieltäkiinnittäviä ovat tyhjäntoimittajien elämäkerrat ja kohtalot. Niin rikkaana kuin tuo aika onkin muistissani, en voi kuitenkaan sanoa siitä mitään, sillä olin ulkopuolella seuraelämää. Vain kerran tulin muutamiksi hetkiksi lähelle ihmistä, jota en saata unhottaa. Se oli opettaja Lohe.
Menin kerran, jo myöhäsyksyllä, kävelemään. Kaupungin eteläosaan oli syntynyt vaatimaton huvilakaupunginosa, jossa ei asunut rikasta väkeä, vaan missä pikkusäästäjiä ja eläkkeidennauttijoita eleli pienissä halvoissa taloissa ja yksinkertaisissa puutarhoissa. Taitava nuori rakennusmestari oli tänne rakentanut paljon sievää, jota minäkin nyt kerran lähdin katsomaan.
Oli lämpöinen iltapäivä, siellä täällä tyhjennettiin myöhästyneitä pähkinäpuita, puutarhat ja pienet, uudet talot näyttivät iloisilta auringonpaisteessa. Sievät yksinkertaiset talot miellyttivät minua, katselin niitä sellaisella pintapuolisella mielenkiinnolla, jota nuoret tuntevat tällaista kohtaan, nuoret, joista talon ja kodin ja perheen, levon ja juhlailtojen ajatus vielä on kaukana. Rauhaisa puutarhakatu teki miellyttävän vaikutuksen, astelin hitaasti sitä pitkin ja kävellessäni herätti huomiotani se, että talonomistajien nimet olivat luettavina puutarhojen porteilla olevista pienistä kiiltävistä messinkilevyistä.