Sen voi hänestä huomata. Kyselin häneltä vielä lisää, mutta nyt tahtoi hän kuulla minun tarinani, joka oli pian kerrottu. Että minusta oli tullut musiikkimies, ei häntä oikein miellyttänyt; sitä vastoin tunsi hän onnettomuuteni johdosta minua kohtaan ystävällistä ja hellää sääliä, joka ei minulle tuottanut mielipahaa. Varovaisesti koetti hän tutkia, miten minun onnistui lohduttaa itseäni, eikä ollut tyytyväinen puoleksi vältteleviin vastauksiini. Salaperäisin elein ja ilmein antoi hän epäröiden ja kuitenkin kärsimättömästi, arkoja kiertoteitä kulkien, minun ymmärtää, että hän tiesi lohdutuksen, täydellisen viisauden, joka oli jokaiselle vakaasti etsivälle avoin.
"Tiedän", sanoin, "tarkotatte raamattua."
Herra Lohe nauroi viekkaasti. "Raamattu on hyvä, se on tie tietoon.
Mutta se ei ole tieto itse."
"Ja mikä se sitten on, tieto itse?"
"Sen löydätte helposti, jos tahdotte. Annan teille mukaan jotain luettavaa, siinä on alkeet. Oletteko koskaan kuullut Karman opista?"
"Karman? En, mitä se on?"
"Sen saatte nähdä, odottakaa!" Hän riensi juoksujalkaa pois ja viipyi hetkisen, millä aikaa minä istuin kummastuneena epävarmassa odotuksen tilassa ja katselin puutarhaan, missä kääpiöhedelmäpuut seisoivat moitteettomissa riveissä. Pian tuli Lohe jälleen juosten takaisin. Säteillen katsoi hän minuun ja ojensi minua kohti kirjasta, jossa salaperäisten kiemurakoristeiden keskellä oli päällekirjoitus: "Teosofinen katkismus alottelijoille".
"Ottakaa tämä mukaanne!" pyysi hän. "Voitte pitää sen, ja kun tahdotte tutkia enemmältä, voin lainata teille lisää. Tämä on vain alkeita. Tätä oppia minä saan kiittää kaikesta. Sen avulla minä olen tullut sielultani ja ruumiiltani terveeksi ja toivon että tekin tulette."
Otin pienen kirjan ja panin sen taskuuni. Hän seurasi minua puutarhan lävitse kadulle saakka, sanoi ystävällisesti hyvästi ja pyysi minua tulemaan pian uudelleen. Katsoin häntä kasvoihin, ne olivat hyvät ja iloiset, ja minusta tuntui siltä, ettei vahingoittaisi, vaikka kerran koettelisikin sellaiseen onneen vievää tietä. Niin läksin kotia, kirja taskussani, uteliaana päästäkseni ottamaan ensimäisiä askeleita tällä autuuden polulla.
Otin ne askeleet kuitenkin vasta muutamien päivien kuluttua. Kotimatkalla vetivät nuotit jälleen voimakkaasti minua puoleensa, syöksyin työni kimppuun ja uin musiikissa, kirjotin ja soitin, kunnes myrsky täksi kerraksi oli raivonnut loppuun ja minä siivona palasin jälleen jokapäiväiseen elämään. Silloin tunsin pian tarvetta ryhtyä tutkiskelemaan uutta oppia ja istuuduin pikku kirjasen ääreen, jonka luulin pian ennättäväni sulattaa.