Mutta niin helposti ei se käynyt. Pikku kirjanen paisui käsissäni ja osottautui lopulta sulattamattomaksi. Se alkoi kauniilla ja viehättävällä johdannolla erilaisista viisauteen vievistä teistä, joista jokaisella sanottiin olevan ansionsa, sekä niiden teosofisesta veljeydestä, jotka vapaina pyrkivät tietoon ja sisäiseen täydellisyyteen, joille jokainen usko on pyhä ja jokainen polku valoa kohti tervetullut. Sitten seurasi maailmanjärjestelmä, kosmogonia, jota en ymmärtänyt, maailman jako eri "tasankoihin" ja historian jako ihmeellisiin, minulle tuntemattomiin aikakausiin, joissa myöskin mereen vajonneella Atlantis-maalla oli oma osansa. Jätin tämän kaiken lopulta omaan varaansa ja siirryin seuraaviin lukuihin; niissä oli esitettynä oppi uudestasyntymisestä, jota paremmin ymmärsin. Kuitenkaan ei minulle oikein selvinnyt, tahtoiko tämä kaikki olla mytologiaa ja runollista tarua, vaiko sananmukaisesti otettavaa totuutta. Sen tarkotus näytti olevan käydä jälkimäisestä, mikä ei oikein tahtonut mennä minuun. Sitten seurasi oppi Karmasta. Huomasin sen olevan kausaliteettikin uskonnollista kunnioitusta, joka miellytti minua aika lailla. Ja sitten mentiin yhä eteenpäin. Huomasin pian kyllä varsin hyvin, että koko oppi saattoi tuottaa lohdutusta ja olla korvaamaton aarre vain sille, joka otti sen mahdollisimman sananmukaisesti ja vilpittömästi uskoi siihen. Kelle se, niinkuin minulle olisi osittain kaunis, osittain kömpelö vertauskuva, mytologisen maailmanselityksen koe, se saattoi tosin siitä oppia ja antaa sille arvoa, mutta ei saada siitä elämää ja voimaa. Saattoi kenties olla teosofi arvokkaalla ja henkevällä tavallakin, mutta tuo täyspätöinen lohdutus viittoi vain niille, jotka olivat yksinkertaisesti uskovia, hengettömiä teosofeja.

Kävin kuitenkin vielä useasti opettaja Lohen luona, joka kaksitoista vuotta sitten oli rääkännyt minua kreikalla ja nyt tällä toisella tavalla, vaikkakin yhtä huonolla menestyksellä, koetti olla opettajani ja johdattajani. Ystäviä ei meistä tullut, mutta minä kävin mielelläni hänen luonansa; hän oli pitkät ajat ainoa ihminen, jonka kanssa puhelin tärkeistä elämäni kysymyksistä. Tällöin tulin kyllä siihen kokemukseen, ettei tällaisella puhumisella ole mitään arvoa ja että se parhaissa tapauksissa voi viedä joihinkin opettavaisiin sananlaskuihin; kuitenkin oli minusta tämä uskovainen mies, jonka kirkko ja tiede olivat jättäneet kylmäksi ja joka nyt elämänsä loppupuolella naivissa uskossaan merkilliseen oppiin tunsi rauhaa ja koki uskonnon ihanuutta, liikuttava ja miltei kunnianarvoisa.

Kaikista ponnistuksistani huolimatta on tämä tie minulle pysynyt kulkemattomana aina tähän päivään saakka, ja minä tunnen hurskaita, johonkin uskoon kiintyneitä ja tyydytyksen löytäneitä ihmisiä kohtaan ihailevaa myötätuntoa, johon he puolestaan eivät voi vastata.

4.

Sinä lyhyenä aikana, jonka vierailuni hurskaan teosofin ja hedelmänviljelijän luona kestivät, sain eräänä päivänä pienen rahalähetyksen, jonka lähtöperä oli minulle hämärä. Sen oli lähettänyt eräs tunnettu pohjois-saksalainen konserttitoimisto, jonka kanssa en kuitenkaan ollut koskaan joutunut tekemisiin. Tiedusteluni johdosta ilmotettiin minulle, että summa oli lähetetty herra Heinrich Muothin määräyksestä palkkioksi siitä, että Muoth kuudessa konsertissa oli esittänyt erään minun säveltämäni laulun. Nyt kirjotin Muothille, kiitin häntä ja pyysin saada lähempiä tietoja. Ennen kaikkea olisin halunnut mielelläni kuulla, miten lauluni oli konserteissa vastaanotettu. Muothin konserttimatkasta olin tosin kuullut ja kerran tai pari lukenut siitä sanomalehtiuutisia, mutta minun laulustani ei niissä ollut puhetta. Kuvailin kirjeessäni yksinään elävän perinpohjaisuudella elämääni ja työtäni ja liitin erään uusista lauluistani mukaan. Sitten odottelin pari, kolme, neljä viikkoa vastausta, ja vihdoin kun tämä jäi tulematta, unohdin koko asian jälleen. Yhä vielä kirjottelin miltei joka päivä jotain uutta, sillä musiikin suoni kumpuili minussa vuolaana. Mutta väliaikoina olin veltto ja tyytymätön, tuntien antaminen oli minusta hirveän vaikeata, tunsin etten sitä enää kauan kestäisi.

Oli minulle senvuoksi kuin vapahdus ilkeästä lumouksesta, kun vihdoin kuitenkin tuli kirje Muothilta. Hän kirjotti:

"Hyvä herra Kuhn! Kirjeiden sepittäminen ei ole mielityötäni, sen vuoksi annoin teidän kirjeenne olla sinällänsä, koskei minulla oikeastaan ollut siihen mitään uutta vastattavaa. Mutta nyt voin tehdä todellisia ehdotuksia. Olen nyt kiinnitetty tänne R:n oopperaan, ja olisi mainiota, jos tekin tulisitte. Te voisitte aluksi toimia täällä toisen viulun soittajana; kapellimestari on järkevä ja vapaamielinen mies, vaikka onkin tavoiltaan murjaani. Todennäköisesti tarjoutuu myöskin tilaisuus saada jotain teidän musiikistanne täällä esitetyksi; meillä harrastetaan hyvää kamarimusiikkia. Lauluista olisi myös yhtä ja toista sanottavaa; muun muassa on olemassa kustantaja, joka tahtoisi lunastaa ne. Mutta kirjottaminen on niin pitkäveteistä, tulkaa itse. Mutta nopeasti, ja paikan johdosta sähköttäkää, sillä asialla on kiire. Muoth."

Näin tulin minä äkkiä temmatuksi erakkoelämästäni ja hyödyttömyydestäni ja kuljin jälleen elämän virran ajamana, minulla oli jälleen toiveita ja huolia, pelkäsin ja iloitsin. Mikään ei ollut minua pidättämässä, ja vanhempani iloitsivat nähdessään minun pääsevän alkuun ja ottavan ensimäisiä ratkaisevia askeleitani elämässä. Sähkötin viipymättä, ja kolmea päivää myöhemmin olin R:ssa Muothin luona.

Olin ottanut asunnon eräässä hotellissa ja käynyt häntä tapaamassa, mutta en löytänyt häntä kotoa. Nyt saapui hän hotelliin ja ilmestyi odottamatta eteeni. Hän ojensi minulle kätensä mitään kyselemättä ja kertomatta ja olematta lainkaan kiihottunut samalla tavalla kuin minä. Hän oli tottunut mukautumaan olosuhteihin ja ottamaan aina vain nykyhetken vakavasti ja siinä elämään. Hän antoi minulle tuskin aikaa pukeutua ja vei minut suoraa päätä kapellimestari Rösslerin luokse.

"Tässä on herra Kuhn", sanoi hän.