Olin kyllä luullut tietäväni, mitä rakkaus on ja olin tämän takia näyttänyt viisaalta omissa silmissäni, olin turvallisena katsellut uusin silmin maailmaa ja tuntenut läheisempää ja syvempää osallisuutta kaikkeen elämään. Nyt oli toisin, nyt ei enää ollut selkeyttä, tyydytystä ja iloavaa myrskyä ja liekkejä, nyt löi sydämeni riemuisena ja vapisten, ei tahtonut enää tietää mitään elämästä, vaan ainoastaan palaa liekkeihinsä. Jos nyt joku olisi kysynyt minulta, mitä rakkaus oli, niin olisin tosiaan luullut sen tietäväni ja osannut sen sanoa, ja vastaus olisi ollut synkkä ja leimuava.
Tällä välin liiteli korkealla yläpuolella Gertrudin keveä, taivaallinen ääni, näytti iloisesti huutavan minulle ja tahtovan tuottaa minulle vain iloa ja lensi kuitenkin minulta etäisiin korkeuksiin, saavuttamattomana ja miltei vieraana. Ah, tiesin nyt, miten oli laita. Hän saattoi laulaa, hän saattoi olla ystävällinen, hän saattoi tarkottaa parastani, tämä kaikki ei ollut sitä, mitä kaipasin. Ellei hän kokonaan ja ainaiseksi joutuisi minun omakseni, minun yksin, silloin oli koko elämäni turha ja kaikki hyvä ja hento ja sisäisimmin oma minussa oli vailla tarkoitusta.
Nyt tunsin käden olkapäälläni, pelästyin ja käännyin ympäri, ja katsoin häntä silmiin. Kirkkaat silmät olivat totiset ja vain vähitellen, kun tuijotin häneen, alkoi hän vienosti hymyillä ja punehtua.
Saatoin ainoastaan lausua kiitokseni! Hän ei tiennyt, mikä minun oli, hän vain tunsi ja ymmärsi, että mieleni oli järkkynyt ja johti hienotunteisesti meidät takaisin äskeiseen iloisen ja vapaan keskustelun äänilajiin. Sitten läksin pian.
En mennyt kotia enkä tiennyt, satoiko vielä. Kuljin keppini varassa katuja pitkin, mutta se ei ollut mitään käymistä eivätkä kadut olleet mitään katuja, kuljin myrskypilvillä läpi riehuvien, kohisevien ilmojen, puhelin myrskytuulen kanssa ja olin itse myrsky ja kuulin äärettömän etäältä kaikuvan jotain lumoavaa; se oli kirkas, korkea, höyhenen kepeästi leijuva naisääni, joka tuntui olevan aivan puhdas inhimillisistä ajatuksista ja pyyteistä ja kuitenkin ytimeensä sulkevan intohimon kaiken hullun hekkuman.
Illan istuin pimeässä huoneessani. Kun en enää kestänyt tätä, oli jo myöhäinen ilta, menin Muothin luokse, mutta näin hänen ikkunoidensa olevan pimeät ja palasin takaisin. Kauan kuljeskelin ympäri yössä ja heräsin vihdoin uupuneena unelmistani huomaten olevani Imthorin puutarhan edustalla. Siellä humisivat vanhat puut juhlallisesti kätkössä olevan talon ympärillä, mistä ei kuulunut ääntä eikä näkynyt valonsädettä, ja pilvien välistä tuli siellä täällä näkyviin heikosti tuikkivia tähtiä, jotka pian katosivat jälleen.
Odotin muutamia päiviä ennenkuin jälleen uskalsin mennä Gertrudin luokse. Näinä päivinä sain kirjeen runoilijalta, jonka lauluja olin säveltänyt. Noin parin vuoden ajan olimme olleet kirjevaihdossa keskenämme, häneltä saapui aina silloin tällöin merkillisiä kirjeitä, minä lähetin hänelle sävellyksiäni ja hän minulle runojansa. Nyt kirjotti hän:
"Arvoisa herra! Ette ole pitkään aikaan kuullut mitään minusta. Olen ollut ahkera. Siitä saakka kuin olen oppinut tuntemaan ja ymmärtämään teidän musiikkianne, on mielessäni liikkunut teitä varten teksti, mutta se ei tahtonut ottaa muodostuakseen. Nyt se on minulla miltei valmiina, se on oopperan teksti, ja teidän täytyy se säveltää. Te ette voi olla mikään erikoisen onnellinen ihminen, sen kuulee teidän musiikistanne. Itsestäni en tahdo puhua; mutta siinä on teksti teitä varten. Kun ei meidän kuitenkaan muuten ole suotu löytää mitään iloitsemisen arvoista, antakaamme ihmisille palanen kaunista musiikkia, jota kuunnellessa noille paksupintaisille edes hetkiseksi selviää, ettei elämä ole vain päällyskuorta Sillä kun emme kuitenkaan tiedä mitään ryhtymisen arvoista itsellemme, täytyy meidän antaa edes toisten saada aavistaa tuota tarpeetonta voimaamme.
Teidän Hans H."
Se oli kuin tulenkipinä minun ruutivarastooni. Kirjotin hänelle pyytäen häntä lähettämään tekstin ja olin niin kärsimätön, että revin jälleen kirjeen ja sen sijaan sähkötin. Viikon päästä tuli käsikirjotus, pieni, hehkuva runomittainen lemmennäytelmä, siellä täällä vielä aukkopaikkoja, mutta minulle kuitenkin jo täysin riittävä. Siitä lähtien kuljin alati säkeet mielessäni, lauloin niitä ja soitin niitä viululla yötä päivää, ja pian menin Gertrudin luokse.