"Teidän täytyy auttaa minua", huusin. "Sävellän oopperaa. Tässä on kolme teidän äänellenne sävellettyä palasta. Ettekö tahtoisi tutustua näihin? Ja sitten joskus laulaa niitä minulle?"
Hän ilostui uutisestani, antoi minun kertoa, selaili nuotteja ja lupasi pian oppia ne. Seurasi hehkuva, täyteläinen aika; lemmestä ja musiikista juopuneena kuljin edes ja takaisin, mihinkään muuhun kykenemättömänä, ja Gertrud oli ainoa joka tiesi salaisuuteni. Vein hänelle nuotteja, jotka hän oppi ja lauloi minulle, minä kysyin hänen mieltään, soitin hänen kuullakseen kaiken, ja hän puuhasi minun kerallani, harjotteli ja lauloi, neuvoi ja auttoi ja tunsi salaisuudestani ja syntyvästä teoksestani, joka kuului meille molemmille, hehkuvaa iloa. Ei viittaustakaan eikä ehdotusta, jota hän ei heti olisi ymmärtänyt ja ottanut varteen; lopuksi ryhtyi hän itse omalla sirolla käsialallaan auttamaan minua, teoksen uudestaan ja puhtaaksikirjoittamisessa. Teatterista olin ottanut lomaa sairauden takia.
Minun ja Gertrudin välillä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä, me ajauduimme samassa virrassa, valmistimme samaa teosta, se oli hänelle samoin kuin minulle kypsyneiden nuoruuden voimien kukoistusta, onnea ja lumousta, jossa minun intohimoni näkymättömänä paloi mukana. Hän ei tehnyt erotusta minun ja teokseni välillä, hän rakasti meitä ja oli meidän, ja minullekaan eivät lempi ja työ, musiikki ja elämä enää olleet toisistaan erotettavissa. Monasti katsahdin kauniiseen tyttöön kummastuneena ja ihaillen, ja hän vastasi katseeseeni, ja tullessani tai lähtiessäni puristi hän kättäni lämpimämmin kuin minä uskalsin puristaa hänen kättään. Ja kun minä noina leutoina kevätpäivinä kuljin puutarhan halki ja astuin vanhaan taloon, en tiennyt, työnikö vai lempenikö minua kuljetti ja mieltäni kohotti.
Sellaiset ajat eivät kestä kauan. Oltiin jo loppupuolella, minä istuin hänen pianonsa ääressä ja hän lauloi oopperani viimeistä näytöstä, jonka soprano-osa oli valmis. Hän lauloi ihmeellisesti, ja minä ajattelin näitä hehkuvia päiviä, joiden loisteen minä jo tunsin himmenevän, Gertrudin vielä liihotellessa korkealla yläilmoissa; ja minä tunsin toisellaisten, viileämpien päivien järkähtämättömästi tekevän tuloaan. Silloin hymyili hän minulle, kumartui puoleeni katsomaan nuotteja, huomasi murheen silmissäni ja katsahti minuun kysyvästi. Minä olin vaiti, nousin ylös ja otin hänen päänsä varovasti molempiin käsiini, suutelin häntä otsalle ja suulle ja istuuduin uudelleen. Hän antoi kaiken tapahtua hiljaa ja miltei juhlallisena, oudoksumatta ja ilman vastenmielisyyttä, ja nähdessään kyyneleitä silmissäni hyväili hän kepeällä, valkealla kädellään rauhottavasti hiuksiani ja otsaani.
Sitten jatkoin soittamistani ja hän lauloi, ja tämä omituinen hetki ei sitten millonkaan tullut meidän keskemme puheeksi, mutta se pysyi unohtumattomana, viimeisenä salaisuutenamme.
Sillä muu ei enää kauan voinut pysyä meidän keskeisenämme; ooppera tarvitsi nyt muita osallisia ja auttajoita. Ensimäinen näistä oli ehdottomasti oleva Muoth, sillä häntä olin ajatellut säveltäessäni pääosaa, jonka hillittömyys ja syvä intohimoisuus olivat läheistä sukua hänen laulullensa ja koko hänen olemuksellensa. Mutta vielä epäröin pienen hetkisen. Vielä oli teokseni yhdysside Gertrudin ja minun välilläni, kuului hänelle ja minulle, tuotti meille huolta ja iloa, oli kuin salattu puutarha, josta ei kukaan tiennyt, tai kuin laiva, jossa me kahden purjehdimme avointa merta.
Hän tiedusteli itse asiaa tuntiessaan ja huomatessaan, ettei hän enää voinut auttaa minua.
"Kuka esittää pääosan?" kysyi hän.
"Heinrich Muoth." Hän näytti kummastuneelta.
"Oo", sanoi hän, "onko se totta? En pidä hänestä."