"Hän on ystäväni, Gertrud-neiti. Ja osa sopii hänelle."

"Sopii kyllä."

Nyt oli jo vieras tullut väliimme.

5.

En ollut muistanut Muothin lomaa ja matkustamisaikeita. Hän iloitsi oopperasuunnitelmistani ja lupasi minulle kaikkea apuansa, mutta oli jo matkapuuhissa ja saattoi luvata ainoastaan sen, että hän syksyksi harjottelisi osansa. Kirjotin siitä häntä varten jäljennöksen, mikäli hänen osansa jo oli valmiiksi sävelletty. Hän otti sen mukaansa eikä tapansa mukaan koko aikana antanut mitään tietoa itsestään. Siten voitimme hiukan lisää aikaa. Gertrudin ja minun välillä vallitsi nyt hyvä toveruussuhde. Luulen että hän tuosta pianon ääressä tapahtuneesta kohtauksesta alkaen tiesi tarkoin, mitä minussa tapahtui; kuitenkaan ei hän milloinkaan lausunut sanaakaan, eikä millään tavoin muuttanut käytöstänsä minua kohtaan. Hän ei rakastanut ainoastaan minun musiikkiani, hän piti myöskin minusta ja tunsi samoin kuin minäkin, että meidän molempien kesken oli luonnollinen sopusointuisuus, että kumpikin meistä tunteellaan tajusi toisensa olennon ja hyväksyi sen. Näin hän kulki rinnallani yksimielisyydessä ja ystävyydessä, mutta intohimottomasti. Toisin ajoin se minulle riitti, ja minä vietin hiljaisia, kiitollisia päiviä hänen läheisyydessään. Mutta yhä tuli intohimo pian mukaan, silloin oli jokainen hänen ystävyydenosotuksistaan minulle vain almu, ja tunsin tuskallisesti, että ne rakkauden ja kaipuun puuskat, jotka riehuivat minussa, olivat hänelle outoja ja vastenmielisiä. Usein koetin väkivoimalla uskotella itselleni, että hän kerta kaikkiaan oli sellainen tasainen ja hiljainen luonteeltaan. Mutta tuntoni tajusi ettei se ollut totta, se tunsi Gertrudia kylliksi tietääkseen, että lemmen hänenkin rintaansa täytyisi tuoda myrskyjä ja vaaroja. Usein olen mietiskellyt tätä, ja luulen, että jos silloin olisin häntä myrskyisästi ahdistanut, vetänyt häntä puoleeni kaikin voimin, hän olisi minua seurannut ja tullut mukaani ainiaaksi. Mutta sitten aloin epäillä hänen iloisuuttaan ja löysin kurjaa sääliä siinä, missä hän minulle osotti hellyyttään ja hienoa myötätuntoisuuttaan. En voinut päästä irti ajatuksesta, ettei hän yhtä kauan olisi voinut viipyä tässä tyynessä ystävyydessään, jos kysymyksessä olisi ollut toinen, terve ja ulkonaisesti kaunis mies, josta hän olisi pitänyt yhtä paljon kuin minusta. Ja jälleen eivät olleet harvinaisia ne hetket, jolloin olisin luopunut musiikistani ja kaikesta mikä minussa oli suoran jalan ja moitteettoman ulkonaisen olemuksen takia.

Tähän aikaan tuli Teiser jälleen lähemmäksi minua. Hän oli minulle välttämätön työssäni, ja siksi olikin hän lähinnä se, joka sai kuulla salaisuuteni ja perehtyä oopperani suunnitelmaan ja tekstiin. Hän otti hellävaroen nuotit kainaloonsa tutustuakseen niihin kotonaan. Kun hän sitten tuli, olivat hänen vaaleapartaiset lapsenkasvonsa punaiset tyytyväisyydestä ja musiikki-innosta.

"Siitä jotain tulee, teidän oopperastanne!" huusi hän kiihottuneena. "Alkusoitto hivelee jo sormenpäitäni! Nyt menemme ja juomme lasillisen, miekkonen, ja ettei olisi liian rohkeata, sanoisin että juomme veljenmaljat. Mutta sellaista ei pidä tyrkyttää."

Siihen kernaasti suostuin, ja meille tuli hauska ilta. Teiser vei minut ensi kerran mukanaan kotiansa. Hän oli äskettäin ottanut luoksensa sisarensa, joka äidin kuoleman jälkeen oli jäänyt yksin, eikä osannut kylliksi kehua, miten suloiselta tämä uusi taloudenpito hänestä pitkien vanhanpojan vuosiensa jälkeen tuntui. Hänen sisarensa oli miellyttävä, tyytyväinen, iloinen tyttö, jolla oli samat kirkkaat, lapselliset ja ystävällisen hyvät silmät kuin hänen veljellään ja jonka nimi oli Brigitte. Hän toi meille leivoksia ja kirkkaan vihreätä itävaltalaista viiniä, sekä lisäksi laatikon pitkiä Virginia sikaareita. Me joimme ensimäisen lasin hänen onnekseen ja toisen veljeydeksemme, ja meidän pureskellessamme leivoksia, juodessamme viiniä ja tupakoidessamme kulki kunnon Teiser iloissaan sinne tänne huoneessa, milloin istui hän pianon ääressä, milloin kitara kädessään sohvalla, milloin viulu poskellaan pöydän luona, soitteli mitä mieleensä pölähti, lauloi ja antoi iloisten silmiensä välähdellä ja kaikki tämä tapahtui minun ja oopperani kunniaksi. Kävi selville että sisaressa oli samaa verta ja että hän ihaili Mozartia yhtä suuresti kuin velikin; "Taikahuilun" aariat ja "Don Giovannin" katkelmat helisivät pienessä asunnossa, puhelun ja lasien kilinän keskeyttäminä, viulun, pianon, kitaran taikka vain veljen vihellyksen moitteettoman puhtaasti säestäminä.

Lyhyeksi kesäkaudeksi olin vielä sidottu orkesteriin, mutta olin pyytänyt syksystä eroni, koska aioin siitä lähtien kokonaan antautua säveltämiseeni. Kapellimestari, jota minun lähtöni harmitti, kohteli minua kaiken lopuksi mitä valikoiduimmalla hävyttömyydellä, jota Teiser kuitenkin auttoi minua sopivalla tavalla torjumaan.

Tämän uskollisen ystäväni kanssa sain suoritetuksi oopperani soittimillesovituksen, ja niin pyhällä kunnioituksella kun hän kohtelikin minun ajatuksiani, yhtä leppymättömästi iski hän kiinni jokaiseen virheeseen orkesterikäsittelyssä. Useasti hän suorastaan raivostui ja haukkui minut pataluhaksi kuten kelpo orkesterinjohtaja, kunnes sai minut muuttamaan tai pyyhkimään jonkun paikan, johon olin itse mieltynyt. Ja aina oli hänellä esimerkkejä varalla, milloin olin epävarma. Milloin minä aioin tehdä jotain epäonnistunutta tai en uskaltanut yrittää jotain rohkeata, hän juoksi noutamassa partituurejaan ja näytti minulle, miten Mozart tai Lortzing olivat sellaisessa tapauksessa menetelleet ja että epäröimiseni oli arkuutta ja itsepäisyyteni sulaa tyhmyyttä. Me tuiskimme toisillemme, väittelimme ja riitelimme, ja milloin tämä tapahtui Teiserin asunnossa, kuunteli Brigitte meitä pyhällä kunnioituksella, kantoi meille viiniä ja sikaareita ja oikaisi sääliväisesti ja huolellisesti monta kurtistunutta nuottilehteä. Hänen velirakkauteensa liittyi vielä hänen ihailunsa minua kohtaan, minä olin hänen silmissään maestro. Joka sunnuntai täytyi minun mennä Teiserille syömään päivällistä, ja päivällisen jälkeen ajaa huristettiin, jos vain oli kirkasta täplääkään taivaalla, raitiotievaunulla ulos kaupungista. Kuljeskelimme sitten niityillä ja metsissä, jutella rupattelimme ja lauloimme, ja sisarukset esittivät ylen mielellään kotoisia tyrolilaisia "jodeln"-lurituksiaan.