Kerran menimme haukkaamaan palasen erääseen kyläravintolaan, missä avoimien ikkunoiden takana maalaissoittokunta veteli tanssinsäveleitä. Kun olimme syöneet ja istuskelimme omenaviinin ääressä puutarhassa, hiipi Brigitte pian vastapäätä olevaan taloon ja pujahti sisään, ja kun olimme hänen karkaamisensa huomanneet ja pidimme häntä silmällä, näimme hänen tanssien kulkevan erään ikkunan ohitse, raikkaana ja iloisena kuin kevätaamu. Kun hän palasi takaisin, uhkasi Teiser häntä sormellaan ja arveli, että Brigitte olisi toki voinut kutsua hänet mukaan tanssiin. Silloin tyttö punastui, teki hänelle torjuvan liikkeen kädellään ja katsahti minuun.
"Mikä on tarkotuksesi?" kysyi veli.
"Ole vaiti", sanoi tyttö vain, mutta sattumalta näin, miten hän katseellaan huomautti Teiserille minusta, ja Teiser sanoi: "Ah niin."
En sanonut mitään, mutta minusta oli kuitenkin merkillistä nähdä hänen olevan hämillään siitä, että oli tanssinut minun läsnäollessani. Nyt vasta pälkähti päähäni, että heidän kävelyretkensäkin kai olisivat sujuneet reippaammin ja ulottuneet kauemmaksi, jollen minä olisi ollut esteenä seurassa, ja siitä lähtien liityin heidän sunnuntairetkiinsä enään harvoin.
Gertrud oli, kun olimme saaneet soprano-osan jotenkin valmiiksi, huomannut että minun oli vaikeata luopua tiheistä vierailuistani hänen luonaan sekä tuttavallisesta seurustelustamme pianon ääressä, ja että kuitenkaan en rohjennut keksiä tekosyitä näiden edelleen jatkamiseksi: Silloin hämmästytti hän minua, ehdotuksella että säännöllisesti säestäisin häntä laulaessaan, ja minä kävin nyt pari kolme kertaa viikossa iltapäivisin hänen luonansa. Vanhus näki mielellään hänen ja minun olevan hyviä ystäviä; muutenkin salli hän tyttärensä, joka jo varhain oli kadottanut äitinsä ja toimi talossa emäntänä, kaikissa menetellä oman päänsä mukaan.
Puutarha oli täydessä kevätkesän loistossa, kaikkialla hiljaisen talon ympärillä kukkia ja lintujen laulua, ja kun astuin kadulta puutarhaan ja lehtokujassa olevien tummien, vanhojen kivikuvien ohitse kulkien astuin vehreyden ympäröimään taloon, tuntui minusta joka kerta kuin olisin astunut pyhäkköön, johon mailman melu ja hyörinä tunkeutui vain hiljaa ja hillittynä. Siellä surisivat ikkunoiden alla kukkivissa pensaissa mehiläiset, päivänpaiste lankesi huoneeseen kepeiden lehtien varjojen keralla, ja minä istuin pianon ääressä ja suutelin Gertrudin laulua, kuuntelin, miten hänen äänensä kimmosi ylös keveästi keinuen ja leijaillen, ja kun laulun loputtua katsoimme toisiimme ja hymyilimme, oli se ymmärtäväistä ja tuttavallista kuin sisarusten kesken. Silloin ajattelin useasti, että minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni ja hiljaa tarttua onneeni, omistaakseni sen ainiaaksi, ja kuitenkaan en sitä koskaan tehnyt, sillä tahdoin nähdä, eikö hänkin kerran ilmaisisi kaipausta ja ikävää. Mutta Gertrud näytti olevan ilmeinen tyytyväisyys itse toivomatta mitään muuta, niin, tuntuipa minusta monasti, kuin olisi hän pyytänyt, etten tätä hiljaista keskinäistä ymmärtämystämme järkyttäisi ja häiritsisi kevättämme.
Jos tunsinkin tämän johdosta pettymystä, niin lohdutti minua tietoisuuteni siitä miten sydämmellisesti hän eli musiikissani, miten hän ymmärsi minua ja miten ylpeä hän oli siitä.
Sitä kesti kesäkuuhun saakka: silloin matkusti Gertrud isänsä kanssa vuoristoon. Minä jäin kaupunkiin, ja kun kuljin heidän talonsa ohitse, lepäsi se tyhjänä plataaniensa kätkössä, ja portti oli suljettu. Silloin alkoi tuskani jälleen, kasvoi ja ahdisti minua painajaisena myöhäisiin yön hetkiin. Silloin menin useasti, miltei aina nuotteja taskussani, Teiserille, otin osaa heidän iloisentyytyväiseen elämäänsä, join heidän itävaltalaista viiniänsä ja soitin heidän kanssansa Mozartia. Sitten palasin kotia leudossa yössä, näin rakastavien parien, kävelevän puistoissa, kävin kotona väsyneenä vuoteelleni enkä kuitenkaan saanut unta. Nyt oli minusta käsittämätöntä, miten olin saattanut seurustella Gertrudin kanssa näin veljellisesti, etten milloinkaan ollut rikkonut lumousta, temmannut häntä luokseni ja vallottanut häntä itselleni. Näin hänet edessäni, heleänsinisessä tai harmaassa puvussaan, iloisena tai vakavana, kuulin hänen äänensä, enkä enää ymmärtänyt, miten olin milloinkaan saattanut kuunnella häntä joutumatta hehkuvaan tilaan ja pyytämättä häntä omakseni. Huumautuneena ja kuumeisena nousin ylös, sytytin tulen ja heittäydyin työhöni, annoin ihmisäänten ja soittimien pyytää rukoilla ja uhata, toistin kaipauksen laulun uusissa, kuumeisissa sävellajeissa. Mutta useasti jäi minulta tämäkin lohdutus pois; silloin makasin hehkuen ja hurjana häijyssä unettomuudessani, hoin sekapäisenä ja mielettömänä hänen nimeänsä. Gertrud, Gertrud, heitin lohdutuksen ja toivon ja antauduin epätoivoisena kaipaukseni hirveään voimattomuuteen. Huusin Jumalaa ja, kysyin häneltä, miksi oli hän luonut minut tällaiseksi, miksi hän oli minut tehnyt rammaksi eikä antanut minulle onnen asemasta, joka kuuluu jokaiselle köyhimmällekin, muuta kuin hirveän lahjan raivota sävelissä ja yhä uudelleen luoda eteeni saavuttamaton ihanteeni aiheettomina sävelfantasioina.
Päivällä onnistui minun paremmin päästä intohimoni herraksi. Silloin purin hampaitani, istuin aikaisimmasta aamusta saakka työni ääressä, hankin itselleni väkisin lepoa pitkillä kävelymatkoilla, mielen virkistystä kylmillä suihkukylvyillä, ja iltaisin pakenin uhkaavan yön varjoja Teiserin sisarusten iloiseen lähistöön, missä sain tuntikausiksi levon ja monasti melkein mieluisan olon. Teiser huomasi tosin että kärsin ja olin sairas, mutta hän luki sen työskentelyni syyksi ja neuvoi minua säästämään itseäni, vaikka hän itsekin oli vallan tulta ja liekkejä ja itse asiassa seurasi yhtä kiihkeästi ja kärsimättömästi oopperani syntymistä kuin minä itse. Monasti kävin myöskin noutamassa häntä, saadakseni hänet yksin haltuuni ja vietin hänen kanssaan illan viileässä ravintolanpuutarhassa, missä kuitenkaan kuhertelevat parit, lamput ja tulitus sekä se aistillisuuden tuoksu, jota aina on kaupunkien kesäilloissa, eivät tehneet minulle hyvää.
Vallan huonoiksi muuttuivat asiat, kun myöskin Teiser matkusti, lähteäkseen hänkin Brigitten kanssa loma-ajaksi vuoristoon. Hän kutsui minua tulemaan mukaan, se oli häneltä täyttä totta niin suuressa määrässä kuin minä olisinkin pilannut hänen nautintoansa liikkumattomuuteni takia; mutta minä en voinut suostua hänen tarjoukseensa. Kahdeksi viikoksi jäin yksikseni kaupunkiin, unettomana ja rasittuneena, eikä työkään enää edistynyt.