Silloin lähetti minulle Gertrud pienen alppiruusuja täynnä olevan lippaan eräästä kylästä Wallisista, ja nähdessäni hänen käsialansa ja poimiessani ruskeahkoja, kuihtuneita kukkia esille lippaasta, lankesi minuun kuin katse hänen armaista silmistään, ja minä häpesin kurjuuttani ja epäluuloisuuttani. Ymmärsin että oli parempi hänen tietää tilani, ja seuraavana aamuna kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen. Siinä kerroin, puoleksi leikkiä laskien, etten enää voinut nukkua ja että tämä johtui kaipauksesta, etten enää voisi ottaa vastaan hänen ystävyyttään, koska tunne minun puoleltani oli rakkautta. Kirjottaessani valtasi kiihkoni minut uudelleen, ja kirje, joka oli alkanut rauhallisesti ja miltei leikillisesti, muuttui lopulta kiivaaksi ja intohimoiseksi.
Posti toi minulle miltei joka päivä tervehdyksiä ja maisemakortteja Teiserin sisaruksilta, jotka eivät voineet aavistaa, että heidän lähetyksensä joka kerran valmistivat minulle pettymyksen, koska olin odottanut muuta postia toiselta taholta.
Vihdoin sekin tuli, harmaa kuori, jossa oli Gertrudin keveätä, iloista käsialaa ja sisällä kirje.
Rakas ystävä! Teidän kirjeenne saattaa minut pulaan. Näen, että kärsitte ja että teillä on vaikea aika, muuten täytyisi minun moittia teitä siitä, että näin yllätätte minut. Tiedätte, miten paljon Teistä pidän; mutta minulle on nykyinen tilani rakas, en tunne vielä mitään halua sen muuttamiseen. Jos huomaisin olevani vaarassa kadottaa Teidät, tekisin kaikkeni, säilyttääkseni Teidät itselleni. Mutta Teidän kuumaan kirjeeseenne en voi vastata. Olkaa kärsivällinen, jättäkää meidän välimme sellaiseksi kuin se oli, kunnes jälleen tapaamme toisemme ja voimme puhua keskenämme. Silloin on kaikki oleva helpompaa.
Ystävällisesti Teidän Gertrudinne.
Täten ei ollut paljo muuksi muuttunut, ja kuitenkin teki kirje minulle hyvää. Se oli kuitenkin tervehdys häneltä, hän kärsi kuitenkin ja salli sen tapahtua, että kosin häntä, hän ei ollut antanut minulle kieltävää vastausta. Samalla toi kirje mukanaan jotain hänen olemuksestaan, jotain hänen miltei viileästä selkeydestään, ja sen kuvan asemasta, jonka minun kaipuuni oli luonut hänestä, oli hän jälleen itse ajatuksissani. Hänen katseensa vaati minulta luottamusta, tunsin hänen läheisyytensä, ja heti heräsi minussa häpeän ja ylpeydentunne, joka auttoi minua voittamaan kuluttavan hiutumiseni ja palavat toivomukseni. En lohdutettuna mutta kuitenkin vahvistuneena ja puolustuskykyisempänä pidin itseäni pystyssä. Majotuin töineni erääseen kyläravintolaan kahden tunnin matkan päähän kaupungista. Siellä istuin varjoisassa, jo kukkineessa sireenimajassa ja mietiskelin ja ihmettelin elämääni. Miten kuljinkaan yksinäisenä ja vieraana tietäni, tietämättä kunne! Missään en ollut lujasti juurtunut ja hankkinut itselleni kotipaikkaoikeutta. Vanhempieni kanssa ylläpidin ainoastaan ulkonaista kanssakäymistä kohteliaiden kirjeiden muodossa; toimeni olin jättänyt antaakseni myöten vaarallisille luomiskuvitteluille, jotka eivät kuitenkaan tyydyttäneet minua. Ystäväni eivät minua tunteneet, Gertrud oli ainoa ihminen, jonka kanssa minun olisi ollut mahdollista saavuttaa täydellinen keskinäinen ymmärrys. Ja työni, se, minkä takia kuitenkin elin ja jonka piti antaa elämälleni joku tarkotus, millaista varjojen tavottelua, ilmalinnojen rakentelua se olikaan! Voiko tosiaankin olla jotakin mieltä siinä ja voiko se täyttää ihmisen elämän, tuo säveljaksojen kasaaminen toistensa jälkeen ja kiihkeä leikkiminen kuvioilla, jotka parhaassa tapauksessa auttoivat toisia ihmisiä mieluisalla tavalla viettämään jonkun hetken?
Kuitenkin työskentelin jälleen jotenkin ahkerasti ja sain oopperan sisäisen suunnittelun tänä kesänä kokonaan valmiiksi, vaikkakin ulkonaisesta puolesta vielä puuttui paljo ja vasta pieni osa oli valmiiksi kirjotettua. Monasti valtasi minut jälleen ilo ja ajattelin ylpeydellä, mitenkä teokseni saisi ihmiset valtaansa, miten laulajien ja soittajien, kapellimestarien ja kuorojen täytyisi olla minun tahtoni toimeenpanijoita ja miten se vaikuttaisi tuhansiin. Toisin ajoin tuntui minusta miltei pelottavalta ja aaveelliselta, että kaikkien näiden toimintojen ja tämän voiman piti lähteä yksinäisen ihmisraukan voimattomista unelmista ja mielikuvitteluista, ihmisraukan, jota kaikki säälivät. Toisinaan kadotin myöskin rohkeuteni, ja minusta oli tuntuvinaan mahdottomalta, että teokseni milloinkaan tulisi esitetyksi, kaikki oli muka väärää ja liioteltua. Mutta tämä oli harvinaista, itse asiassa olin vakuutettu teokseni elinkykyisyydestä ja voimasta. Se oli rehellinen ja hehkuva, se oli elettyä ja sillä oli verta suonissaan, ja vaikken enää nyt sitä haluakaan kuulla ja kirjotan aivan toisellaisia nuotteja, niin on kuitenkin tuossa oopperassa koko nuoruuteni, ja kun muutamat sen tahdit jälleen tapaavat korvaani, niin on kuin puhaltaisi leuto kevätmyrsky nuoruuteni ja intohimoni kauas taakse jääneistä laaksoista. Ja kun ajattelen, että koko sen hehku ja sen sydämiä tenhova voima on syntynyt heikkoudesta, kieltäymyksestä ja kaipuusta, en enää tiedä, onko koko tuonaikuinen elämäni, ja vielä nykyinenkin, minulle rakas vai katkera.
Kesä lähestyi loppuaan, eräänä synkkänä yönä, jolloin sadekuurot syöksyivät alas kurjina ja intohimoisesti nyyhkyttäen, kirjotin alkusoiton valmiiksi, ja aamulla oli sade viileätä ja leutoa, taivas tasaisen harmaa ja puutarhaan oli ilmestynyt syksyn värit. Panin tavarani kokoon ja matkustin takaisin kaupunkiin.
Kaikista tuttavistani oli vasta Teiser sisarineen palannut. He näyttivät molemmat ruskettuneilta ja kukoistavilta, olivat kokeneet retkillään hämmästyttävän paljon ja olivat kuitenkin täynnä osanottoa ja jännityksissään siitä, miten oopperani laita oli. Soitimme alkusoiton, ja minusta itsestäni oli miltei juhlallista, kun Teiser pani kätensä olkapäälleni ja sanoi sisarelleen: "Brigitte, katso häntä tarkoin, hän on suuri musiikkimies!"
Gertrudin tuloa odotin kaikesta kaipuustani ja mielenkiihotuksestani huolimatta kuitenkin luottamuksella. Saatoin näyttää hänelle kelpo määrän työtä ja tiesin että hän olisi elävä mukana ja ymmärtäisi ja nauttisi kaikesta kuin omastaan. Enimmän olin jännityksissäni Heinrich Muothista, jonka apu oli minulle välttämätön ja josta en kuukausimääriin ollut kuullut mitään.