"En, ystäväni. Siis muistat vielä. No, jos jo silloin rakastit tyttöä, mikset sanonut siitä sanaakaan minulle? Mikset sanonut: Jätä hänet rauhaan, jätä hänet minulle! Se olisi ollut kylliksi, olisin ymmärtänyt viittauksenkin."
"Sitä en saattanut tehdä."
"Etkö saattanut? Miksi et? Kuka käski sinua katselemaan syrjästä ja olemaan ääneti siksi kunnes jo oli myöhäistä?"
"Enhän voinut tietää, rakastiko hän minua. Ja sittenkin — jos sinä olet hänelle rakkaampi, eihän silloin ole mitään tehtävissä."
"Olet lapsi! Hän olisi kenties sinun kanssasi tullut onnellisemmaksi! Onhan toki jokaisella oikeus vallottaa itselleen puoliso. Ja jos heti alussa olisit sanonut minulle sanankaan, antanut pienen vihjauksenkin, olisin pysynyt poissa. Jälkeenpäin oli se tietysti liian myöhäistä."
Minulle oli tämä keskustelu tuskallista.
"Ajattelen asiaa toisin", sanoin minä, "ja sinunhan on syytä olla tyytyväinen, eikö totta? Jätä siis minut rauhaan! Vie hänelle terveiset, ja minä saanen sitten tilaisuuden Münchenissä käydä luonanne."
"Häihin et tahdo tulla?"
"En, Muoth, se olisi mautonta. Mutta — annatteko vihkiä itsenne kirkollisesti?"
"Luonnollisesti, tuomiokirkossa."