"Se on mieleeni. Minulla on jotain tilaisuuden varalta, alkusoitto uruille. Ole huoletta, se on aivan lyhyt."
"Sinäpä olet kunnon mies! Hitto vieköön, että minulla sinun suhteesi on niin huono onni!"
"Minun mielestäni olisi sinun sanottava hyvä onni, Muoth."
"No, älkäämme kiistelkö. Minun täytyy nyt mennä, on vielä ostettava tarpeellisia talousesineitä ja Luoja ties mitä kaikkea. Oopperan lähetät pian, niinhän? Lähetä se minulle, niin vien sen vanhuksellemme itse. Niin, ja ennenkuin vietän hääni, pitäisi meidän molempien toki vielä kerran viettää ilta yhdessä. Kenties huomenna? — Hyvä, näkemiin!"
Nyt olin jälleen vanhojen ajatusten piirissä ja vietin yön tuhannesti haudottujen mietteiden ja tuhannesti koettujen tuskien kiusaamana. Seuraavana päivänä menin erään tutun urkutaiteilijan luokse ja, pyysin tätä ottamaan soittaakseen sävellykseni Muothin vihkiäisissä. Iltapäivällä Teiserin kanssa viimeisen kerran tarkastin alkusoittoni. Ja illalla saavuin määräaikana Heinrich Muothia tapaamaan.
Ravintolassa oli meitä varten varattu huone kamiinivalkeineen ja kynttilöineen, valkeaksi katettuine pöytineen, ja Muoth odotti jo minua.
"Kas niin, poikaseni", huusi hän, "nyt vietämme erojaisia, enemmän minun kuin sinun. Gertrud lähetti terveisiä, juomme hänen onnekseen."
Täytimme lasimme ja tyhjensimme ne äänettöminä.
"Niin, ja nyt ajattelemme vielä hiukan itseämmekin. Nuoruus alkaa olla menossa, ystäväiseni, etkö sinäkin sitä huomaa? Sitähän sanotaan elämän kauneimmaksi ajaksi. Toivon sen olevan erehdystä, kuten kaikki tuollaiset suositut sananparret. Parhaan täytyy vasta olla tulossa, muuten ei tämä kaikki juuri olisi maksanut vaivaa. Kun oopperasi joutuu esitettäväksi, puhumme enemmän tästä."
Söimme hyvällä ruokahalulla ja joimme vahvaa Reinin-viiniä lisäksi; sitten asetuimme sikaarien ja samppanjan ääreen syviin nojatuoleihin, ja hetkiseksi saapui luoksemme vanha aika, nuo puheliaat suunnitelmien rakentamisen ja jaarittelun hetket; katselimme toisiamme huolettoman miettiväisesti silmiin ja olimme toisiimme tyytyväiset. Heinrich oli sellaisina hetkinä ystävällisempi ja lempeämpi kuin muuten, hän tunsi niiden häipyväisyyden ja piteli niitä, niinkauan kuin tunnelma säilyi, suojellen ja varovaisin käsin. Hiljakseen ja hymyillen puhui hän Münchenistä, kertoili pieniä teatterijuttuja ja harjotti vanhaa hienoa taitoansa, lyhyin selvin sanoin loihtia esiin henkilöitä ja olosuhteita.