Kun hän täten oli leikillisesti ja terävästi, mutta ilman ilkeyttä karakterisoinut orkesterinjohtajansa, appensa ja muutamia muita, join hänen terveydekseen ja kysyin: '"No, mitä sanot minulle? Onko sinulla minunlaisistani ihmisistä myös joku määrittely?"
"Onpa kyllä", nyökäytti hän iloisena päätään ja suuntasi tummat silmänsä minuun. "Sinä olet kaikessa taiteilijan tyyppi. Taiteilijahan ei ole, kuten filisterit arvelevat, huoleton herrasmies, joka sulasta ylimielisyydestä heittää taideteoksen sinne, toisen tänne, vaan enimmäkseen ikävä kyllä köyhä poloinen, joka on tukehtua omaan hyödyttömään rikkauteensa ja jonka sen vuoksi täytyy antaa jotain itsestään. Ei ole mitään perää sadussa onnellisesta taiteilijasta, se on pelkkää jaarittelua. Iloinen Mozart piti itseään pystyssä samppanjan avulla ja kärsi siitä syystä leivän puutetta, ja kuinka Beethoven ei jo nuorena riistänyt itseltään elämää, vaan sen sijaan loi ihanat sävellyksensä, sitä ei ymmärrä kukaan ihminen. Rehellinen taiteilija on elämässään onneton. Kun hänellä on nälkä ja hän avaa säkkinsä, on siinä aina vain helmiä!"
"Niin, jos kaipaa hiukkastakaan iloa ja lämmintä ja osanottoa elämässä, silloin ei tusina oopperoita, trioja ja muuta sellaista auta paljoakaan."
"Uskon sen. Tällainen hetki viinin ääressä ystävän keralla, jos sellainen on, ja hyvätuulinen tarinoiminen tästä ihmeellisestä elämästä on oikeastaan parasta, mitä voi toivoa. Miten kauan joku poloinen valmisteleekaan kaunista rakettia, josta sitten on iloa tuskin minuutiksikaan!"
Itse asiassa en hyväksynyt lainkaan hänen filosofiaansa, mutta mitäpä merkitsi se? Minun oli mieluista viettää sellainen ilta ystävän seurassa, jonka olin pelännyt olevani pakotettu kadottamaan ja jonka säilyttämisestä en näinkään ollut varma, ja muistelin mietiskellen mennyttä aikaa, joka vielä oli niin lähellä ja kuitenkin käsitti jo koko nuoruuteni, jonka kevytmielisyys ja huolettomuus eivät enää saattaneet palata.
Hyvissä ajoin läksimme, ja Muoth tarjoutui saattamaan minua kotiini saakka. Mutta epäsin hänet siitä. Tiesin, ettei hän mielellään kulkenut kanssani kadulla, minun hidas kulkuni häiritsi ja ärsytti häntä. Hän ei ollut tottunut uhrautumaan, ja tuollaiset pikku uhrithan ovatkin useasti vaikeimmat.
Vähäinen urkusävellykseni miellytti minua. Se oli jonkinlainen preludio ja merkitsi minulle irtautumista vanhasta, kiitosta ja onnittelua vihittäville sekä jälkisointua hyvästä ystävyydestäni heidän kanssaan.
Hääpäivänä saavuin hyvissä ajoin kirkkoon ja katselin vihkimisjuhlallisuutta kätköstä urkujen luota. Kun taiteilija soitti kappalettani, nosti Gertrud katseensa ja nyökäytti sulhaselleen päätänsä. En ollut kertaakaan nähnyt häntä koko tänä aikana. Hän näytti valkeassa puvussaan vielä pitemmältä ja solakammalta ja astui suloisen vakavana kapeata koristettua käytävää alttarille, ylpeästi suorana käyvän miehen rinnalla. Ei olisi näyttänyt yhtä muhkealta, jos minä viisto rampa hänen sijastaan olisin astunut tätä juhlallista tietä.
7.
Oli pidetty huoli siitäkin, etten saanut kauan ajatella ystävieni häitä ja sitä tietä saada aihetta mietiskelyihini ja itseni kiduttamiseen.