Äitiäni olin tänä aikana vähän ajatellut. Olin tosin hänen viime kirjeestään saanut tietää, ettei kotoisen elämän ja rauhan laita ollut loistavasti, mutta minulla ei ollut enemmän syytä kuin haluakaan sekaantua molempien naisten väliseen riitaan, vaan totesin sen jonkunlaista vahingoniloa tuntien asiana, johon nähden minun ratkaiseva sanani ei ollut tarpeen. Olin sittemmin kirjottanut saamatta vastausta ja minulla oli oopperani jäljennöksen tarkastamisessa siksi paljo työtä, ettei minulta riittänyt aikaa ajatella neiti Schniebeliä.
Silloin sain äidiltä kirjeen, joka hämmästytti minua jo aivan tavattoman pituutensa takia. Se oli hänen entistä henkiystävätärtänsä vastaan suunnattu syytöskirjelmä, josta sain tietää kaikki hänen rikoksensa äitini koti- ja sielunrauhaa vastaan. Hänen oli vaikeata kirjottaa tästä minulle, ja hän teki sen arvokkaassa ja varovassa muodossa, mutta se oli ilmeinen tunnustus siitä pettymyksestä, jota hän tunsi vanhan ystävättärensä ja serkkunsa suhteen. Äitini ei ainoastaan myöntänyt minun ja isävainajani vastenmielisyyttä neiti Schniebeliä kohtaan täysin oikeutetuksi, vaan olipa hän nyt valmis suostumaan talon myymiseen, jos minä vielä halusin sitä, ja vaihtamaan asuinpaikkaa, ja tekemään kaiken tämän vain päästäksensä eroon Schniebelistä.
"Olisi kenties hyvä, että tulisit itse. Lucie tietää nimittäin jo, mitä ajattelen ja suunnittelen, hän vainuaa sen varsin hyvin; mutta suhteemme on liiaksi jännittynyt, jotta voisin sanoa hänelle sen, mikä on tarpeen, oikeassa muodossa. Minun viittailujani siihen suuntaan, että mieluummin jälleen asuisin yksin kotona ja että tulen toimeen ilman häntä, ei hän ole ymmärtävinään, ja julkiriitaa en halua. Tiedän, että hän riitelisi ja vastustaisi, jos suoraan kehottaisin häntä menemään. On parempi, että sinä tulet ja järjestät tämän. En halua skandaalia eikä hänen tarvitse joutua kärsimään, mutta asia täytyy saada hänelle sanottua selvästi ja varmasti."
Olisin ollut valmis tappamaan vaikka louhikäärmeen, jos äiti olisi vaatinut. Sangen tyytyväisenä valmistauduin matkalle ja saavuin kotiin. Jo heti vanhaan taloomme astuessani huomasin kyllä, että siellä nyt vallitsi uusi henki. Varsinkin suuri, hauska arkihuone oli saanut tylyn, ilottoman, raskaan ja viheliäisen leiman, kaikki näytti tuskallisesti vartioidulta ja suojellulta, ja vanhalla vankalla lattialla oli halvasta rumasta kankaasta tehdyt matot, joiden piti sitä suojella ja säästää pesulta. Myöskin vanha piano, joka vuosikausia oli seissyt käyttämättömänä salissa, oli kääritty tuollaiseen suojelevaan kuoreen, ja vaikka äiti minun tuloni johdosta oli varannut teetä ja leivoksia ja hiukan somistellut kaikkea, oli kuitenkin vanhanpiian viheliäisyyden ja naftaliinin tuoksu niin lujassa, että heti sisään astuessani hymyilin äidilleni ja nyrpistin nenääni, minkä hän heti ymmärsi.
Tuskin olin ennättänyt istuutua kun louhikäärmekin saapui, astua sipsutteli mattoja pitkin luokseni ja otti vastaan minun kunnioittavat kohteliaisuudenosotukseni, joita en säästellytkään. Tiedustelin yksityiskohtaisesti hänen vointiansa ja pyytelin anteeksi vanhan talon puolesta, joka kenties ei voinut tarjota kaikkia niitä mukavuuksia, joihin hän oli tottunut. Sivuuttaen kokonaan äitini, ottikin hän heti esittääkseen emännänosaa, piti huolta teestä ja vastasi mitä innokkaimmin kohteliaisuuksiini, näyttäen tosin imarrellulta, mutta vielä enemmän pelästyneeltä ja epäluuloiselta minun liiallisen ystävällisyyteni johdosta. Hän vainusi petosta, mutta oli pakotettu mukautumaan samaan kohteliaaseen puhelajiin ja itse vetämään esille hiukan vanhettuneiden kohteliaisuuksiensa koko varaston. Näin vietimme iltaa ollen sulaa kohteliaisuutta ja kunnioitusta, toivotimme toisillemme sydämellisesti hyvää yötä ja erosimme toisistamme kuten vanhan koulun diplomaatit.
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä alkoi sama peli uudelleen. Äitini, joka illalla oli tyytynyt äänettömänä ja jännittyneenä kuuntelemaan, otti nyt tyytyväisenä itse osaa siihen, ja me kohtelimme neiti Schniebeliä kohteliaisuudella ja lempeydellä, joka sai hänet aivan ymmälle, jopa teki hänet surulliseksi, sillä hän aavisti, etteivät nämä sävelet ainakaan äidiltäni lähteneet sydämestä. Vanhapiika alkoi miltei säälittää minua, kun hän noin pelästyi ja koetti tehdä itseänsä pieneksi, kiitti ja kehui kaikkea; mutta muistin erotettua palvelijatarta, tyytymättömältä näyttävää keittäjätärtä, joka oli jäänyt vain äidin mieliksi, ajattelin riepuihin ommeltua pianoamme ja koko tuota surullisen pikkumaista komentoa entisessä hupaisessa kodissani ja pysyin kovana.
Ruoan jälkeen pyysin äitiä hiukan lepäämään ja jäin serkun kanssa kahden.
"Onko teillä ehkä tapana nukkua aterian jälkeen?" kysyin kohteliaasti. "Siinä tapauksessa en tahtoisi teitä häiritä. Minulla olisi hiukan puhuttavaa teidän kanssanne, mutta sillä ei ole niin kiirettä."
"Oi, olkaa hyvä, en nuku milloinkaan päivällä. Niin vanhahan en jumalan kiitos vielä ole. Olen kokonaan käytettävissänne."
"Hyvin paljon kiitoksia, armollinen neiti. Halusin kiittää teitä siitä ystävällisyydestä, jota olette osottanut äidilleni. Hänenhän olisi ollut muuten kovin yksinäistä elää tässä vanhassa talossa. No, nythän asiassa tapahtuu muutos."