"Kuinka?" huudahti hän hypähtäen pystyyn. "Missä tapahtuu muutos?"
"Ettekö vielä tiedä sitä? Äiti on päättänyt vihdoinkin täyttää vanhan toivomukseni ja muuttaa minun luokseni asumaan. Silloin emme tietysti voi antaa talon seistä tyhjänä, niin että se kai ennen pitkää joutuu myytäväksi."
Neiti tuijotti minuun suunniltaan joutuneena.
"Niin, minustakin on se ikävää", jatkoin surkutellen. "No, teillehän tämä aika sentään oli hyvin rasittava. Te olette niin ystävällisesti ja auliisti huolehtinut koko talosta, etten voi teitä kyllin kiittää."
"Mutta minä, mitä pitää — — mihin pitää — —"
"No, siihen kyllä neuvo keksitään. Teidän täytynee kai jälleen etsiä asunto itsellenne, mutta niin kiirettä ei sillä luonnollisesti ole. Teistä on itsestännekin tuntuva hauskalta, kun jälleen pääsette hiljaisempiin oloihin."
Hän oli noussut seisaalleen. Hänen äänensä oli vielä kohtelias, mutta melkoisen terävä.
"En tiedä, mitä minun on tästä sanominen", huudahti hän katkerasti. "Teidän äitinne, hyvä herra, on luvannut antavansa minun asua täällä. Se oli varma sopimus; ja nyt, kun olen ottanut taloudenpidon huolekseni ja kaikessa auttanut äitiänne, nyt ajetaan minut kadulle!"
Hän alkoi nyyhkyttää ja tahtoi rientää pois. Mutta minä pidätin häntä laihasta kädestään ja painoin hänet jälleen tuolilleen.
"Niin hullusti eivät asiat ole", sanoin hymyillen. "Se seikka, että äitini haluaa matkustaa täältä pois, muuttaa hiukan olosuhteita. Muuten ei talonmyyntiä ole päättänyt hän, vaan minä, joka olen omistaja. Ettei teidän uutta asuntoa valitessanne tarvitse mukautua liian ahtaihin oloihin ja että jätätte huolenpidon siitä hänen asiaksensa, pitää hän aivan luonnollisena. Teillä on silloin mukavampaa kuin muuten ja olette kuitenkin tavallaan hänen vieraansa."