Nyt tulivat odotettavissa olleet vastaväitteet, itku, ylpeys joka välillä vaihtui pyyntöihin, ja lopulta huomasi naisrukka, että myöntyminen oli tässä viisainta. Mutta tämän johdosta hän sulkeutui kamariinsa eikä ilmaantunut kahvillekaan. Äiti oli sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt lähettää se hänelle huoneeseensa, mutta kaiken tämän kohteliaisuuden jälkeen halusin minä hiukan kostoakin ja annoin neiti Schniebelin uhitella aina iltaan saakka, jolloin hän äänettömänä ja äkäisenä mutta täsmällisesti saapui aterialle.
"Minun täytyy valitettavasti jo huomenna matkustaa R:iin", ilmotin illallispöydässä. "Mutta jos sattuisit minua tarvitsemaan, niin voinhan pian saapua tänne."
Tätä sanoessani en katsonut äitiini, vaan tämän serkkuun, ja tämä huomasi, miten se oli tarkotettu. Jäähyväiseni hänelle olivat lyhyet ja minun puolellani miltei sydämelliset.
"Lapsi", sanoi äitini jälkeenpäin, "teit asiasi hyvin, ja minun täytyy kiittää sinua. Etkö tahtoisi soittaa minulle jotakin oopperastasi?"
Siitä ei tosin tullut mitään, mutta jää oli sulanut ja meidän välimme alkoi kirkastua. Se oli parasta koko asiassa. Hän tunsi nyt luottamusta minuun, ja minua ilahdutti ajatus, että pian järjestäisin hänen kanssaan pienen talouden ja pääsisin pitkästä kodittomuudestani. Matkustin tyytyväisenä, käskin sanoa paljon terveisiä vanhalle neidille ja aloin heti paluuni jälkeen poikkeilla katsomassa siellä täällä, missä oli pieniä, sieviä asuntoja vuokrattavana. Tässä auttoi minua Teiser, ja enimmäkseen oli myös hänen sisarensa mukana; molemmat iloitsivat minun puolestani ja toivoivat pikkupeleillemme hupaista keskinäistä kanssakäymistä.
Tällä välin oli oopperani lähetetty Müncheniin. Kahden kuukauden kuluttua, vähää ennen äitini saapumista, kirjoitti Muoth, että se oli hyväksytty esitettäväksi, mutta ettei sitä ehditty harjoitella enää tämän näytäntökauden kuluessa. Se esitettäisiin kuitenkin ensi talven alkupuolella. Siinä oli minulla äidille hyvä uutinen kerrottavana, ja Teiser toimeenpani juhlan, kun hän sai asiasta kuulla.
Äitini vuodatti kyyneleitä muuttaessaan meidän kauniiseen asuntoomme puutarhan keskellä ja arveli, ettei ollut hyvä vanhalla iällään joutua istutetuksi vieraaseen maaperään. Mutta minusta se oli sangen hyvä ja Teiseristä myöskin, ja Brigitte puuhaili äitini kanssa ja auttoi tätä niin että oli iloista katsella. Tytöllä oli vähä tuttavia kaupungissa ja hän oli useasti veljensä ollessa teatterissa saanut istua yksin kotona, jota ei tosin voinut huomata hänen ulkomuodostaan. Nyt kävi hän useasti meillä eikä ollut ainoastaan avullisena sisustamisessa ja järjestelyssä, vaan auttoi myöskin äitiäni ja minua löytämään tien tyytyväiseen hiljaiseen yhdessä elämiseen. Hän osasi selittää vanhalle rouvalle, milloin minä tarvitsin lepoa ja milloin minun täytyi saada olla yksin, hän oli silloin aina käsillä ja astui minun sijalleni, ja minulle huomautti hän monista äitini tarpeista ja toivomuksista, joita en ollut milloinkaan arvannut ja joista ei äitini milloinkaan ollut minulle ilmoittanut. Näin oli pian syntynyt pieni koti ja kodikkuuden tunne, toisenlainen ja vaatimattomampi kuin miksi aikaisemmin olin kotiani kuvitellut, mutta hyvä kyllä sellaiselle, joka ei itse ollut päässyt sen pitemmälle kuin minä.
Nyt tutustui äitini myöskin musiikkiini. Hän ei pitänyt kaikkea hyvänä ja oli enimpään nähden ääneti, mutta hän huomasi ja uskoi, ettei se ollut ajanrattoa ja leikittelyä, vaan vakavaa työtä, ja teki ihmeekseen meidän musikanttielämästämme, jota hän oli kuvitellut hyvin samankaltaiseksi kuin nuorallatanssijoiden, sen havainnon, että se oli tuskin vähemmän porvarillisen ahkeraa kuin sekään, jota esim. isävainaja oli viettänyt. Nyt voimme myöskin vapaammin keskustella hänestä, ja vähitellen sain kuulla tuhansia juttuja heistä molemmista, isovanhemmistani ja omasta lapsuudestani. Entinen aika ja omaiseni kävivät minulle rakkaiksi ja mieltäkiinnittäviksi, en tuntenut enää kuuluvani ulkopuolelle heidän piiriänsä. Sitävastoin oppi äitini antamaan arvoa minun ajatuksilleni ja luottamaan minuun silloinkin, kun työskentelyni aikana sulkeuduin yksikseni tai kun olin äreällä tuulella. Hänen oli isäni kanssa ollut hyvä olla, ja sitä kovempi oli hänelle ollut Schniebelin ajan koettelemus; nyt hän jälleen alkoi tuntea itsensä turvalliseksi ja taukosi vähitellen puhumasta vanhenemisestaan ja yksinäisyydestään.
Tässä tyytyväisyyden ja vaatimattoman onnellisuuden ilmakehässä häipyi kärsimykseni ja kaipuuni, joka niin kauan oli täyttänyt mieleni. Mutta se ei häipynyt olemattomiin, vaan uinui syvällä sieluni pohjalla, katseli minuun monin öin kysyvästi eikä luopunut oikeuksistaan. Mitä etäämmälle mennyt vaipui taakseni, sitä kirkkaampana kohosi eteeni rakkauteni ja kärsimykseni kuva, säilyi luonani ja oli hiljaisena kiihdyttimenäni.
Useasti jo olin luullut tietäväni, mitä rakkaus on. Jo nuorukaisena, jolloin hullaantuneena olin kierrellyt iloisen Siddyn ympärillä, olin luullut tuntevani rakkauden. Sitten jälleen silloin kun ensi kerran näin Gertrudin ja tunsin, että hän oli vastaus kysymyksiini ja hämärien toiveitteni täyttymys. Sitten jälleen kun tuska alkoi ja ystävyydestä ja kirkkaudesta tuli intohimoa ja hämäryyttä, ja vihdoin silloin, kun hän oli minulta mennyttä. Mutta rakkaus pysyi yhä luonani, ja tiesin, etten enää milloinkaan ikävöisi naista enkä kaipaisi naishuulten suuteloa sen jälkeen kuin Gertrud oli tullut sydämeeni.