Hänen isänsä, jonka luona toisinaan kävin, näytti nyt tietävän suhteestani häneen. Hän pyysi saada urkusävellyksen, jonka olin kirjottanut häitä varten, ja osotti minulle hiljaista hyväntahtoisuutta. Hän lienee tuntenut, miten mielelläni kuulin tietoja Gertrudista ja miten vaikeata minun kuitenkin oli niitä kysellä, ja kertoi minulle paljon hänen kirjeittensä sisällyksestä. Niissä oli useasti puhe minustakin, nimenomaan oopperastani. Hän kirjotti että soprano-osaan oli saatu etevä taiteilijatar ja mitenkä hän iloitsi siitä, että vihdoinkin saisi kuulla kokonaisuutena tuon hänelle jo niin tutun teoksen. Hän iloitsi myöskin siitä, että minä olin saanut äidin luokseni. Mitä hän kirjotti Muothista, en tiedä.
Elämäni sujui rauhallisesti, syvyyden kuohut eivät enää ajautuneet pinnalle. Sävelsin paraikaa messua ja haudoin mielessäni oratoriota, johon minulta kuitenkin vielä puuttui teksti. Milloin minun oli pakko ajatella oopperaani, oli se minulle kuin vieras maailma. Musiikkini kulki uusia teitä, se muuttui yksinkertaisemmaksi ja viileämmäksi, se tahtoi lohduttaa eikä kiihottaa.
Näihin aikoihin oli Teiserien seura minulle suuriarvoisin. Tapasimme toisemme miltei joka päivä, luimme, soitimme, kävelimme yhdessä, pidimme juhlia ja teimme huviretkiä. Vain suvella, kun en tahtonut olla näille reippaille matkailijoille vastuksena, erosimme muutamiksi viikoiksi. Teiserit retkeilivät jälleen Tirolissa. Minä taas olin vienyt äidin sukulaistensa luokse pohjois-Saksaan, johon häntä jo vuosikausia oli pyydetty, ja asetuin itse Pohjanmeren rannalle. Siellä kuuntelin yöt ja päivät meren ikuista laulua ja kuljin raikkaassa meri-ilmassa ajatuksineni ja säveleineni. Täältä rohkenin ensi kerran kirjottaa Gertrudille Müncheniin — en rouva Muothille, vaan ystävättärelleni Gertrudille, jolle kerroin musiikistani ja unelmistani. Ehkä se häntä ilahduttaa, ajattelin, ja ehkei häntä myöskään vahingoita lohdutus ja ystävän tervehdys. Sillä vastoin omaa sydäntäni täytyi minun epäillä ystävääni Muothia ja yhä olla Gertrudin tähden hiljaisesti huolissani. Tunsin hänet liian hyvin, tuon itsepäisen pessimistin, joka oli tottunut elämään oikkujensa mukaan eikä milloinkaan uhrautumaan, jota synkät vietit ohjasivat ja tempoivat sinne tänne ja joka mietiskellessään katseli elämäänsä kuin murhenäytelmää. Jos yksinäisenä ja ymmärtämättömänä pysyminen todella oli tauti, kuten kunnon Lohe minulle oli selittänyt, niin sairasti Muoth tätä tautia enemmän kuin kukaan muu.
En kuitenkaan kuullut hänestä mitään, kirjeitä ei hän kirjottanut. Myöskin Gertrud vastasi minulle ainoastaan lyhyesti kiittäen ja kehottaen aikaisin syksyllä tulemaan Müncheniin, missä heti näytäntökauden alkaessa jatkettaisiin oopperani näyttämölle harjottamista.
Syyskuun alussa, kun kaikki jälleen olimme kaupungissa, kokoonnuimme eräänä iltana minun luokseni tarkastelemaan kesätöitäni. Huomattavin oli pieni lyyrillinen palanen kahdelle viululle ja pianolle. Sen soitimme yhdessä. Brigitte Teiser istui pianon ääressä; saatoin nuottilehteni yli nähdä hänen päänsä, jota ympäröi vaaleiden palmikkojen raskas seppele, kutrit kynttilänvalossa kultaisina hohtaen. Veli istui hänen vieressään ja soitti ensimäistä viulua. Se oli yksinkertaista laulumusiikkia, hiljaa valittavaa ja kesä-illan tunnelmissa soivaa, ei iloista eikä surullista, vaan illanhämyssä leijailevaa, kuten sammuva pilvi auringonlaskun jälkeen. Kappale miellytti Teisereitä ja varsinkin Brigitteä. Hänen oli harvoin tapana lausua mitään musiikistani, vaan pysytellä äänettömänä jonkunlaisen tyttömäisen kunnioituksen valtaamana ja vain katsella minua ihaillen, sillä hän piti minua suurena mestarina. Tänään rohkaisi hän mielensä ja ilmaisi erikoisen mieltymyksensä. Hän katsoi minuun kirkkaan sinisistä silmistään sydämellisesti ja nyökäytti päätään, niin että valo hyppeli hänen vaaleilla palmikoillaan. Hän oli hyvin sievä, miltei kaunotar.
Valmistaakseni hänelle pienen ilon otin hänen nuottilehtensä, kirjotin siihen lyijykynällä omistuksen "ystävättärelleni Brigitte Teiserille" ja annoin hänelle nuotit takaisin.
"Se on nyt aina oleva pikku sävellykseni otsikossa", sanoin kohteliaasti. Hän luki omistuksen hitaasti punehtuen, ojensi minulle pienen, voimakkaan kätensä ja sai äkkiä kyyneleet silmiinsä.
"Onko se teiltä täyttä totta?" kysyi hän hiljaa.
"Eiköhän", nauroin minä. "Ja minun mielestäni kappale sopii erinomaisesti teille, neiti Brigitte."
Hänen katseensa, joka vielä oli kyyneleinen, kummastutti minua, niin totinen ja naisellinen oli se. Enempää en kuitenkaan siihen huomiotani kiinnittänyt; Teiser laski nyt viulun kädestään, ja äiti joka jo tunsi hänen tarpeensa, kaatoi viinejä laseihin. Keskustelu kävi vilkkaaksi, kiistelimme eräästä uudesta operetista, joka oli esitetty muutamia viikkoja sitten, ja pieni kohtaus Brigitten kanssa muistui jälleen mieleeni vasta myöhään illalla, kun molemmat sanoivat jäähyväiset ja hän katsoi minua silmiin omituisen levottomasti.