Münchenissä alettiin sillävälin harjotella oopperaani. Kun toinen pääosista ollessaan Muothin hallussa oli hyvissä käsissä ja kun Gertrud oli kiittänyt myöskin soprano-osan esittäjätärtä, tulivat orkesteri ja köörit tärkeimmiksi huomioni esineiksi. Jätin äitini ystävieni huomaan, ja matkustin Müncheniin.
Tuloni jälkeisenä aamuna ajoin kauniita leveitä katuja Schwabingiin [Schwabing on Münchenin taiteilija-esikaupunki. Suom. muist.] sen hiljaisella paikalla sijaitsevan talon luokse, missä Muoth asui. Oopperan olin kokonaan unohtanut, ajattelin vain häntä ja Gertrudia ja sitä, millaisina heidät tapaisin. Vaunut pysähtyivät miltei maalaiselta näyttävälle sivukadulle pienen talon eteen, joka seisoi yksityisten puiden keskellä; keltaisia vaahteranlehtiä oli kerääntynyt kasoihin molemmin puolin tietä. Jyskyttävin sydämin astuin sisään; talo teki miellyttävän ylhäisen vaikutuksen; palvelija riisui minulta päällysviittani.
Suuressa huoneessa, johon minut vietiin, tunsin pari seinällä olevaa suurta vanhaa maalausta, jotka olivat seuranneet tänne Imthorin talosta. Vastakkaisella seinällä oli uusi Münchenissä maalattu Muothin muotokuva, ja minun sitä katsellessani astui Gertrud sisään.
Sydämeni löi ankarasti, kun näin pitkän ajan jälkeen taas katsoin häntä silmästä silmään. Minulle hymyilivät hänen muuttuneet, ankarammiksi ja kypsyneemmiksi käyneet kasvonsa, jotka kuitenkin olivat yhtä ystävälliset, ja hän ojensi minulle sydämellisesti kätensä.
"Oletteko voinut hyvin?" sanoi hän ystävällisesti. "Olette vanhentunut, mutta näytätte hyvinvoivalta. Olemme odottaneet teitä jo kauan."
Hän uteli minulta tietoja yhteisistä tuttavistamme, isästään, minun äidistäni, ja kun hän oli lämmennyt ja unohtanut ensimäisen arkuutensa, näin hänet aivan samanlaisena kuin ennenkin, puhuin jälleen hyvän ystävättären kanssa, kerroin hänelle oleskelustani merenrannikolla, työstäni, Teiseristä ja lopuksi neiti Schniebel raukastakin.
"Ja nyt", huudahti hän, "esitetään oopperanne! Se tulee tuottamaan teille iloa."
"Mutta enemmän ilahduttaa minua kuitenkin toivo taas kerran saada kuulla teidän laulavan."
Hän nyökäytti minulle päätään. "Se ilahduttaa minuakin. Laulan paljo, mutta miltei yksinomaan itselleni. Nyt laulamme kaikki teidän laulunne; ne ovat aina meillä käsillä eivätkä pääse pölyttymään. Jääkää meille päivälliselle, mieheni tulee varmaankin pian kotia ja voi sitten iltapäivällä viedä teidät johtajan puheille."
Menimme musiikkihuoneeseen, minä istuuduin pianon ääreen ja hän lauloi tuonaikuisia laulujani niin että kävin äänettömäksi ja saatoin tuskin pysyä iloisena. Hänen äänensä oli tullut kypsyneemmäksi ja vankemmaksi, mutta se liihotteli vielä yhtä keveästi ja vaivattomasti kuin ennenkin ja toi mieleeni muiston elämäni parhaista ajoista, niin että istuin kuin lumottuna, soitin vanhoja säveleitäni enkä hetkittäin enää saattanut erottaa nykyisyyttä entisyydestä. Eikö hän kuulunut minulle ja minun elämääni? Emmekö olleet toisillemme kuin sisarukset ja läheiset ystävät? Totta kyllä, että hän Muothin kanssa oli laulanut toisin!