Tarinoiden istuimme vielä hetkisen yhdessä iloisina; paljoa sanomista ei meillä kuitenkaan toisillemme ollut, sillä tunsimme, etteivät selvittelyt meidän välillämme olleet tarpeen. Miten hän voi ja millainen hänen ja hänen miehensä suhde oli, sitä en nyt ajatellut, sen saisin itse myöhemmin nähdä. Missään tapauksessa ei hän ollut poikennut kulkemastaan suunnasta eikä tullut uskottomaksi itselleen, ja ellei hän ollut onnellinen vaan kärsi, niin kantoi hän kärsimyksensä ylevästi ja ilman katkeruutta.
Hetkisen kuluttua saapui Heinrich, joka jo oli saanut kuulla tulostani. Hän alkoi heti puhua oopperastani, joka näytti jokaiselle olevan tärkeämpi minua itseäni. Kysyin miten hän Münchenissä viihtyi.
"Kuten kaikkialla", vastasi hän totisesti. "Yleisö ei pidä minusta, koska se tajuaa, etten minä pidä sitä jumalanani. Minut otetaan harvoin ystävällisesti vastaan ensimäisellä kerralla; minun täytyy aina ensin päästä käsiksi ihmisiin ja temmata heidät mukaani. Saavutan menestystä olematta suosittu.
"Monasti laulan tosin kurjastikin, se täytyy minun itseni myöntää. No, oopperasi tulee tuottamaan iloa, sekä sinulle että minulle, siitä saat olla varma. Tänään menemme käymään johtajan luona, huomiseksi kutsumme tänne soprano-osan esittäjättären ja keitä muita haluat. Huomenaamulla on orkesterin harjotus. Luulen, että tulet olemaan tyytyväinen."
Päivällistä syötäessä huomasin, että hän oli Gertrudille tavattoman kohtelias, mikä ei lainkaan ollut mieleeni. Ja sama oli laita koko ajan, minkä Münchenissä viivyin ja olin heidän seurassaan. He olivat ihmeen kaunis pari ja herättivät huomiota minne saapuivatkin. Mutta heidän välinsä oli viileä, ja ajattelen itsekseni, että vain Gertrudin lujuus ja sisäinen etevämmyys auttoi häntä sillä tavalla muuttamaan tämän viileyden kohteliaisuudeksi ja arvokkaisuudeksi. Hän näytti vasta äskettäin heränneen kaunista miestä kohtaan tuntemastaan intohimosta ja vielä toivovan entisen sydämellisen suhteen paluuta. Joka tapauksessa oli se hän, joka sai Muothinkin noudattamaan hyviä ulkonaisia muotoja. Hän oli liiaksi hieno ja hyvä näytelläkseen edes ystävilleen pettyneen ja ymmärrystä kaipaavan osaa ja näyttääkseen kenellekään kärsimystään, vaikkei hän voinutkaan salata sitä minulta. Mutta hän ei olisi minultakaan kärsinyt pienintäkään ymmärtämyksen katsetta tai elettä; puhuimme ja käyttäydyimme aivan kuin olisi hänen avioliittonsa ollut kokonaan huolia vailla.
Miten kauan tällainen tila oli säilytettävissä, oli tosin epäilyttävää ja riippui kokonaan Muothista, jonka oikukasta hillittömyyttä nyt näin ensi kerran naisen pitävän ohjissa. Molemmat herättivät sääliäni, vaikkei tällainen asiaintila minua ihmetyttänytkään. Molemmilla oli ollut intohimonsa ja he olivat sen nauttineet; nyt saivat he joko oppia kieltäytymään ja surumielisinä muistella mennyttä aikaa, tai löytää tien uuteen onneen ja uuteen rakkauteen. Ehkä saattaisi lapsi jälleen yhdistää heidät, ei enää lemmenhuuman kadotettuun paratiisipuutarhaan, vaan uudeksi tahdoksi elää yhdessä ja sisäisesti mukautua toisiinsa. Siihen omasi Gertrud sisäisen voiman ja mieleneheyden, sen tiesin. Onnistuisiko se myös Heinrichille, siitä en tahtonut muodostaa itselleni arveluita. Niin suuresti kuin minua säälittikin, että heidän lemmenhehkunsa ensimäinen myrskyisä onni jo oli mennyttä, ilahdutti minua kuitenkin se, että heidän oli onnistunut säilyttää arvokkuutensa ja kauneutensa ei vain ihmisten kesken, vaan toistensa silmissäkin.
En voinut kuitenkaan ottaa vastaan kutsua asua Muothin luona ja hän salli minun menetellä tahtoni mukaan. Kävin siellä joka päivä ja minulle teki hyvää se, että Gertrud näki mielellään minun tulevan ja iloitsi keskustelemisesta ja musiikin harjoittamisesta minun kanssani, niin etten ollut yksinomaan vastaanottavana puolena.
Oopperan esittäminen oli nyt varmasti määrätty tapahtuvaksi joulukuussa. Viivyin kaksi viikkoa Münchenissä, olin saapuvilla kaikissa orkesteriharjotuksissa ja sain pyyhkiä yhtä ja toista, mutta huomasin teokseni yleensä olevan hyvissä käsissä. Minusta oli ihmeellistä nähdä taiteilijat ja taiteilijattaret, viulun ja huilunsoittajat, kapellimestarit ja kuorot esittämässä teostani, joka jo oli tullut minulle itselleni vieraaksi, joka jo eli omaa elämäänsä.
"Odotahan", sanoi Heinrich Muoth välillä, "nyt saat pian hengittää julkisuuden kirottua ilmaa. Toivonpa melkein, ettei sinulla olisi menestystä. Sillä silloin on lauma pian kintereilläsi, silloin voit pian alkaa käydä kiharoiden ja nimikirjotusten kauppaa ja nähdä, miten valikoitua ja miellyttävää joukkojen kunnioitus on. Rammasta jalastasi puhuvat nyt jo kaikki. Sellainen tekee populääriksi!"
Välttämättömimpien harjotusten jälkeen matkustin jälleen kotia, palatakseni takaisin vasta muutamia päiviä ennen oopperan esittämistä. Teiser kyseli vallan loppumattomiin esitystä koskevia seikkoja, hän ajatteli tuhansia yksityiskohtia, joita tuskin olin ottanut huomioon, ja seurasi asiaa suuremmalla mielenkiinnolla ja levottomuudella kuin minä itse. Kun kutsuin häntä sisarineen olemaan saapuvilla ensi-esityksessä, hyppeli hän ilosta. Äitini sitävastoin ei halunnut lähteä talviselle matkalle, ja minulle oli se mieleenkin. Vähitellen alkoi sentään jännitys vallata minutkin ja tarvitsin iltaisin lasin punaviiniä voidakseni nukkua.