Talvi oli saapunut aikaisin ja meidän pikkutalomme oli aivan lumen peitossa vähäisen puutarhamme keskellä, kun Teiserin sisarukset eräänä aamuna tulivat noutamaan minua vaunuilla. Äiti liehutti ikkunasta jälkeeni, vaunut vierivät tiehensä ja Teiser lauloi paksun kaulahuivinsa sisältä jäähyväisiksi matkalaulun. Koko pitkän rautatiematkan ajan käyttäytyi hän kuin koulupoika, joka matkustaa joululomalle, ja sievä Brigitte oli yhtä tyytyväinen vaikka tyynempi. Olin iloinen saadessani heidät matkaan, sillä rauhani oli nyt mennyttä ja minä kuljin kuin tuomittu lähimpien päivien tapauksia kohti.
Sen huomasi heti Muothkin, joka oli meitä asemalla vastassa. "Sinulla on lavakuume, poikaseni!" nauroi hän tyytyväisenä. "Jumalan kiitos! Olet sentään taiteilija etkä filosoofi!"
Hän näytti olevan oikeassa, sillä mielenjännitystäni kesti aina esitysiltaan saakka enkä voinut noina öinä nukkua. Meistä kaikista oli vain Muoth levollinen. Teiser vallan paloi rauhattomuutta, hän kävi joka harjotuksessa eikä lakannut tekemästä muistutuksia. Kyyryisenä ja värjyen istui hän harjotusten aikana vieressäni, löi arveluttavissa kohdissa tahtia nyrkillään, niin että läikyi, kiitteli tai pudisteli päätänsä.
"Sieltähän puuttuu huilu!" huudahti hän heti ensimäisessä harjotuksessa niin äänekkäästi, että johtaja tahtomattaan katsoi taaksensa.
"Se täytyi meidän jättää pois", sanoin hymyillen.
"Huiluko? Jättää pois? Miksi? Sellaista viheliäisyyttä! Pidä varasi, tai muuten ne pilaavat koko alkusoiton."
Minun täytyi nauraa ja pidättää häntä, niin rajusti hän käyttäytyi. Mutta kun tuli hänen lempikohtansa, missä ensi viulut ja sellot yhtyvät muuhun orkesteriin, nojautui hän taaksepäin suljetuin silmin, puristi kättäni suonenvetoisesti ja kuiskasi jälkeenpäin häpeissään: "Niin, se sai miltei silmäni kosteiksi. Hiton kaunis kohta."
Soprano-osaa en ollut vielä kuullut laulettavan. Oli omituista ja surunvoittoista ensi kerran kuulla vieraan äänen esittävän sitä. Laulajatar suoritti tehtävänsä hyvin ja lausuin hänelle heti kiitokseni, mutta itsekseni ajattelin iltapäiviä, joina Gertrud oli laulanut näitä sanoja, ja minulla oli, vaikken sitä tahtonut itselleni myöntää, samanlainen surullinen epämieluisa tunne, kuin silloin, kun on luopunut jostakin rakkaasta esineestä ja ensi kerran näkee sen vieraissa käsissä.
Gertrudin tapasin näinä päivinä harvoin, hän katseli hymyillen hermostumistani ja jätti minut rauhaan. Olin Teiserien kanssa käynyt hänen luonaan ja hän oli iloisen sydämellisesti ottanut vastaan Brigitten, joka ihaillen katseli tätä kaunista, käytökseltään ylhäistä naista. Siitä lähtien oli tyttö Gertrudin ihailijoita ja puhui tästä aina ylistellen samoin kuin veljensäkin.
Paria esittämisen edellistä päivää en enää tarkasti muista, kaikki oli minussa sekaisin. Lisäksi tuli vielä muita mielenkiihotuksen syitä; eräs laulajista oli tullut käheäksi, muuan toinen oli loukkaantunut siitä, ettei hänelle oltu annettu tärkeämpää osaa ja käyttäytyi viimeisissä harjotuksissa hyvin sopimattomalla tavalla, ja johtaja tuli yhä juhlallisemmaksi ja kylmemmäksi, kuta enemmän minulla oli lisää muistutuksia. Muoth riensi silloin tällöin avukseni, hymyili levollisesti koko sekamelskalle ja oli minulle tässä asemassa paljoa hyödyllisempi kuin kunnon Teiser, joka hääri edestakaisin kuin pikku paholainen ja morkkasi kaikkea. Brigitte katseli minua kunnioittavaisesti mutta kuitenkin hiukan säälien, kun lomahetkinä huolestuneina ja hiukan vaiteliaina istuimme yhdessä.