Teiser sitävastoin hymyili kuin aamuaurinko, syleili minua ja puristi pyytämättä myös korkean johtokunnan-herran molempia käsiä.
Kekkerit olivat valmiina ja olisivat odottaneet meitä vaikka olisi käynyt toisinkin. Ajoimme niihin vaunuilla, Gertrud miehensä, minä Teiserin kanssa. Lyhyellä matkalla alkoi Brigitte, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, äkkiä itkeä. Hän koetti aluksi hillitä itseänsä, mutta peitti sitten kasvot käsiinsä ja antoi kyyneltensä juosta. En osannut sanoa mitään ja olin kummissani sen johdosta että Teiser myöskin oli vaiti eikä kysynyt häneltä mitään. Hän kietoi vain kätensä Brigitten ympärille ja murahteli ystävällisesti ja lohdutellen kuin lapselle, jota koetetaan tyynnyttää.
Kun sitten kädenpuristelut ja onnittelut tulivat, iski Muoth minulle pilkallisesti silmää. Minulta tiedusteltiin seuraavaa teostani ja oltiin pettyneitä, kun ilmotin, että sävelsin oratoriota. Sitten juotiin seuraavan oopperani onneksi; se on kuitenkin vielä tänäänkin kirjottamatta.
Vasta myöhään yöllä, kun olimme päässeet eroon ja menimme nukkumaan, saatoin kysyä Teiseriltä, mikä hänen sisartansa vaivasi ja miksi tämä oli itkenyt. Brigitte itse oli jo aikoja sitten mennyt levolle. Ystäväni katsahti minuun tutkivasti ja hiukan kummastuneena, pudisti päätään ja vihelteli, kunnes uudistin kysymykseni.
"Oletpa sokea", sanoi hän sitten moittivasti. "Etkö sitten ole koskaan huomannut mitään?"
"En", sanoin, alkaen aavistaa totuutta.
"No, voin sen sanoa. Tyttö on pitänyt sinusta, jo kauan. Tietysti ei hän ole sitä minulle milloinkaan sanonut, yhtä vähän kuin sinullekaan, mutta olen sen huomannut ja, suoraan sanoen, olisi minua ilahduttanut, jos siitä olisi tullut jotakin."
"Voi!" sanoin vilpittömästi surullisena. "Mutta mitä merkitsi sitten tämäniltainen?"
"Sekö, että hän vetisteli? Olet lapsi! Luuletko, ettemme mitään huomanneet?"
"Mitä sitten?"