"Hyvä jumala! Eihän ole ollut pakko sinun kertoa siitä minulle, ja on oikein, ettet ole sitä tehnytkään; mutta silloin ei sinun myöskään olisi pitänyt sillä tavalla katsoa rouva Muothiin. Nyt mekin sen tiedämme."
En pyytänyt häntä säilyttämään salaisuuttani, olin varma hänestä.
Hiljaa laski hän kätensä olalleni.
"Voin ymmärtää, että olet näinä vuosina saanut niellä yhtä ja toista, josta et ole meille kertonut. Minulle on kerran myöskin käynyt samalla tavalla.
"Nyt olemme uskollisia tovereita ja kirjotamme kaunista musiikkia, eikö totta? Ja pidämme huolta siitä, että tyttö tulee lohdutetuksi. Anna minulle kätesi, ihanata on tämä kaikki ollut! Ja nyt näkemiin, kotona jälleen tapaamme. Matkustan tytön kanssa huomenna varhain."
Näin sanoen erosimme, mutta hän tuli hetkisen kuluttua vielä takaisin ja sanoi vakuuttavasti: "Kuulehan, mutta ensi kerralla täytyy huilu saada jälleen mukaan, eikö niin?"
Näin päättyi tämä ilonpäivä, ja jokainen meistä valvoi kiihottuneena vielä kauan aikaa. Ajattelin Brigitteä. Hän oli nyt koko tämän ajan ollut läheisyydessäni, enkä minä ollut ajatellut enkä halunnut mitään muuta kuin hyvää toveruutta hänen kanssaan, aivan kuin Gertrud minun kanssani, ja kun hän oli arvannut minun rakkauteni toiseen, oli se hänelle ollut aivan samaa kuin minulle silloin, kun huomasin Gertrudin kirjeen Muothin pöydällä ja latasin revolverin. Ja niin surullista kuin tämä olikin, täytyi minun nauraa.
Päivät, jotka vielä viivyin Münchenissä, vietin enimmäkseen Muothilla. Se ei ollut enään samanlaista yhdessäoloa kuin noina iltapuolina, jolloin me kolme yhdessä olimme laulaneet ja soittaneet; mutta menestykseni jälkiloisteessa sentään yhdessä ajattelimme sanattomasti tuota aikaa, ja kirkastui toisinaan Gertrudin ja hänenkin välinsä. Otettuani jäähyväiset katselin ulkoa vielä hetkisen lumisten puiden ympäröimää hiljaista taloa, toivoin vielä monasti palaavani sinne ja olisin mielelläni luopunut omasta vähäisestä tyytyväisyydestäni ja onnestani, jos olisin siellä voinut auttaa nuo molemmat sisälläolevat jälleen ja ainiaaksi löytämään toisensa.
8.
Kotiin palattuani odotti minua siellä menestyksestäni johtuva maine vastenmielisine ja osaksi naurettavine seurauksineen. "Liikeasiat" olivat helposti heitetyt pois niskoilta siten että jätin oopperan eräälle musiikkitoimistolle. Mutta sain myöskin vastaanottaa kaikellaisia vierailuja, sanomalehtimiesten ja kustantajien, sekä typeriä kirjeitä, ja kesti kotvan aikaa ennenkuin totuin nopeasti tunnetuksi tulleen nimen pikkuvaivoihin ja pääsin vapaaksi ensimäisestä pettymyksestäni. Ihmisillä on vaatimuksia tunnetun henkilön suhteen; siinä ei ole eroa ihmelapsen, säveltäjän, runoilijan eikä ryöstömurhaajan välillä. Yksi tahtoo saada hänen kuvansa, toinen hänen nimikirjotuksensa, kolmas kerjää rahaa, jokainen nuori ammattiveli lähettää teoksiansa, imartelee suunnattomasti ja pyytää hänen arvosteluansa, ja jollei vastaa tai jos sanoo mielipiteensä, niin tuo sama ihailija äkkiä muuttuu katkeraksi, hävyttömäksi ja kostonhaluiseksi. Aikakauslehdet tahtovat painattaa hänen kuvansa, sanomalehdet kertovat hänen elämästään, syntyperästään, ulkomuodostaan. Koulutoverit muistuttavat olemassaolostaan ja etäiset sukulaiset väittävät jo vuosikausia sitten sanoneensa, että heidän serkustansa vielä kerran tulee kuuluisa.
Näiden tämänlaatuisten kirjeiden joukossa oli myöskin muuan neiti Schniebelin kirjottama, joka huvitti meitä suuresti, sekä kirje eräältä, jota en ollut ajatellut enää pitkiin aikoihin. Sievä Liddy kirjotti näet minulle myöskin, kuitenkaan mainitsematta kelkkaretkeämme, vaan aivan kuin vanha, uskollinen ystävätär konsanaan. Hän oli mennyt avioliittoon erään musiikinopettajan kanssa kotiseudullaan ja lähetti minulle osotteensa, jotta minä viipymättä voisin lähettää hänelle kaikki sävellykseni omistuksineen. Hän oli mukaan liittänyt muotokuvansa, jossa hänen tutut piirteensä kuitenkin olivat vanhentuneet ja tulleet karkeammiksi, ja minä vastasin hänelle mahdollisimman ystävällisesti.