"Eikö totta?" sanoi hän lempeästi. "Sinun on nyt valittava. Mutta ei olisi kauniisti tehty, jos nyt sinäkin lähtisit tiehesi. Pidän sinusta ja olen ajatellut valmistaa sinulle erään ilonkin."
"Minkä sitten?"
"Näetkös, sinähän pidät vaimostani — tai ainakin olet pitänyt, ja minä pidän hänestä myöskin, jopa paljonkin. Nyt toimeenpanemme tänä iltana juhlan, vain me kahden, hänen kunniaksensa. On nimittäin eräs aihe siihen. Olen maalauttanut hänen muotokuvansa; hänen täytyi keväällä useasti käydä istumassa maalarille, ja minä olin useasti mukana. Sitten matkusti hän pois kuvan ollessa miltei valmis. Maalari vaati vielä yhtä istumista, mutta nyt olen kyllästynyt odottamiseen ja käskenyt tuomaan kuvan sellaisena kuin se on. Se tapahtui viikko sitten; nyt on kuvaan hankittu kehyksetkin ja se lähetettiin eilen kotia. Olisin näyttänyt sen sinulle heti, mutta on parempi että paljastaminen tapahtuu juhlallisesti. Tosin ei se käy päinsä vähättä samppanjatta, miten saattaisin muuten olla iloinen! Mitä ajattelet?"
Tunsin hänen leikinlaskunsa takaa liikutusta jopa kyyneleitä ja suostuin mielihyvällä ja iloisena, vaikk'ei mielentilani todellisuudessa ollutkaan sellainen. Ryhdyttiin siis valmistamaan juhlaamme sen naisen kunniaksi, joka hänestä näytti samalla tavalla kadotetulta, kuin hän todella oli kadonnut minulta.
"Vieläkö muistat hänen kukkiansa?" kysyi hän minulta. "En ymmärrä kukista mitään, enkä tiedä niiden nimiä. Hänellä oli aina valkeita ja keltaisia ja myöskin punaisia. Etkö enää muista?"
"Kyllä, muutamia muistan vielä. Miksi niin?"
"Sinun pitää ostaa niitä. Ottakaamme vaunut, minun täytyy muutoinkin mennä kaupunkiin. Järjestämme kaiken aivan niinkuin hän olisi mukana."
Hänen mieleensä johtui vielä paljo, mistä huomasin kuinka syvästi ja herkeämättömästi hän oli ajatellut Gertrudia. Se minua samalla kertaa sekä ilahdutti että liikutti. Hänen tähtensä ei hän pitänyt enää koiria ja eli yksinään, hän, joka ei milloinkaan ollut voinut kauan tulla toimeen ilman naisia. Hän oli maalauttanut Gertrudin kuvan, pyysi minua ostamaan hänen kukkiansa! Tuntui aivan kuin hän olisi riisunut naamarin ja minä olisin nähnyt noiden kovien, itsekkäiden piirteiden takaa lapsenkasvot.
"Mutta", huomautin vielä kuitenkin, "meidän pitäisi sentään mieluummin katsoa kuvaa nyt tai iltapäivällä. Maalauksiahan täytyy katsella päivänvalossa."
"Mitä suotta, voithan katsella sitä tarpeeksesi huomenna. Toivottavastihan se on hyvä muotokuva, mutta itse asiassa on se meille aivan yhdentekevää, me näemme kuitenkin vain hänet itsensä."