Syötyä läksimme kaupunkiin ja suoritimme ostokset, ennen kaikkea kukkien. Samalla johtui hänen mieleensä lähettää kukkia myöskin Gertrudille R:iin.
"Kukissa on jotain suloista", sanoi hän miettiväisesti. "Ymmärrän, että Gertrud pitää niistä. Minuakin ne miellyttävät, mutta minä en kuitenkaan osaa omistaa niille minkäänlaista huolenpitoa. Ellei joku nainen ole ollut niistä huolehtimassa, vallitsi minun luonani aina jotenkin vastenmielinen epäjärjestys."
Illalla näin uuden muotokuvan musiikkihuoneen seinälle ripustettuna ja silkkiverholla peitettynä. Olimme syöneet juhla-aterian ja Muoth pyysi nyt saada kuulla säveltämäni hääpreludion. Kun olin soittanut sen, paljasti hän taulun ja me seisoimme hetkisen äänettöminä sitä katsellen. Gertrud oli maalattu vaaleassa, kesäisessä puvussa ja silmäili meitä tuttavallisesti kirkkain silmin; ja kesti jonkun aikaa, ennenkuin Muoth ja minä saatoimme katsoa toisiamme silmiin ja ojentaa toisillemme kätemme. Muoth täytti kaksi lasia Reinin viinillä, nyökäytti kuvalle, ja me joimme hänen maljansa, jota molemmat ajattelimme. Sitten otti hän kuvan huolellisesti käsiinsä ja kantoi sen pois huoneesta.
Pyysin häntä laulamaan jotain, mutta hän ei siihen suostunut.
"Muistatko vielä", sanoi hän hymyillen, "miten kerran ennen häitäni istuimme yhdessä? Nythän olen jälleen nuorimies, koettakaamme senvuoksi vielä kerta kilistää laseja ja pitää hiukan hauskaa. Sinun Teiserisi pitäisi olla mukana, hän ymmärtää ilonpidon paremmin kuin sinä ja minä. Sano hänelle paljo terveisiä, kun palaat kotia. Hänhän ei tosin voi sietää minua, mutta kuitenkin — — —"
Hän alkoi jälleen jutella tuolla vastustamattomalla, vaikka tyynellä ja hillityllä iloisuudellaan, joka aina oli hänen hyvien hetkiensä merkkinä, ja minua hämmästytti huomata, kuinka kaikki, satunnainen ja vähäpätöinenkin, jonka luulin hänen jo kauan sitten unohtaneen, oli säilynyt hänen muistissaan. Myöskin ensimäisen illan, jonka olin viettänyt hänen luonansa Marionin, Kranzlin ja muiden seurassa, sekä meidän välillämme silloin sattuneen riidan muisti hän. Vain Gertrudista ei hän puhunut; ajan, jolloin tämä oli tullut meidän väliimme, jätti hän koskettelematta, ja minä olin siitä hyvilläni.
Nämä odottamattoman hauskat hetket ilahduttivat minua, ja annoin hänen runsaasti nautiskella hyvää viiniä, tekemättä mitään huomautuksia. Tiesin, miten harvinaisia tuollaiset hetket hänelle olivat ja miten hän itse niitä vaali ja suojeli, kun ne kerran saapuivat, ja ne eivät milloinkaan saapuneet viipymättä. Tiesin myöskin, ettei tätä voinut kauan kestää, että hän aamulla jälleen olisi ärtynyt ja juro; kuitenkin syttyi minunkin mielessäni sydämellinen lämpö ja miltei iloinen tunnelma, kun kuuntelin hänen älykkäitä vaikkakin keskenään ristiriitaisia mietelmiään.
Kerran, kun hän oli vaiti ja mietiskeli, aloin kertoa hänelle, mitä teosofi-tuttavani oli sanonut minulle yksinäisyyden sairaudesta.
"Vai niin", sanoi hän hyvätuulisesti. "Ja sinä tietysti uskoit häntä.
Sinun olisi muuten pitänyt ruveta teologiksi."
"Miksi niin? Siinä voi sentään olla yhtä ja toista oikeata."