"Kyllä se tulee! Herra on ikuinen rakkaus. Hän ottaa omakseen kaikki ja täyttää sydämemme ihmeellisellä lämmöllä, joka ei enään ole kotoisin täältä alhaalta. — Julia rakkaani, minä tiedän, että Herra kätkee sinutkin rakkautensa mereen ja ottaa pois sinun murheesi."
Julia kätki kyyneleiset kasvonsa ystävänsä syliin ja kuiskasi: "Sitä minä juuri tarvitsenkin. Murheeni ovat raskaat."
V.
Oli kulunut muutamia päiviä. Aurelia ja Julia astelivat vuoripolkua ylöspäin. "Kun pääsemme tuonne laelle, saat nähdä komean, lumihuippuisen Hermonin idässä", puheli Aurelia ystävälleen.
Mutta matka keskeytyikin äkkiä, sillä alkoi kuulua huhuilua: "Äiti! Äiti hoi!" Aurelia vastasi huhuiluun, ja siinä jo oli yksi hänen kasvattipojistaan kertoen hengästyneenä: "Äiti, Luukas on palannut ja tuonut vieraan mukanaan. Tule kotiin! — Se vieras on niin ihmeellinen, se on melkein kuin Jeesus. Se hymyileekin aivan samalla tavalla kuin Jeesus katsellessaan leikkiämme Genetsaretin rannalla. Tule nyt kotiin äiti, katsomaan sitä vierasta!"
Naiset kääntyivät kotiinpäin. Aurelian sydämen täytti ilo. Nyt hän sai taas kuulla rakkaista ystävistään etelässä. Mutta kukahan oli tuo vieras? — Niin kuka! — — —
Siinä he jo saapuivat yläkerran saliin. Luukas tuli vastaan ja alkoi kertoa kaikesta. Hämmästyneenä keskeytti Aurelia hänet sanoen:
"Luukas, Luukas, mitä sinä sanot! Johannesko täällä, Herran rakkain opetuslapsi? Oi, en voi uskoa kaikkea! Mikset tuo häntä tänne?"
"Johannes on matkasta väsynyt, juutalaiset kun vainosivat meitä kaiken tietä. Kun hän vähän on levähtänyt, tuon hänet tänne ylös."
* * * * *