"Uskon."
"Uskotko ylösnousemukseen ja ijäiseen elämään?"
"Uskon."
"Lähtekäämme rannalle!"
* * * * *
Yö levitti hämärvaippansa yli vuorten ja laaksojen. Herran apostoli Johannes seisoi syvästi liikutettuna puron partaalla. Hän oli laskenut kätensä kastettujen päälle ja rukoillut. Silloin oli Pyhä Henki laskeutunut. Herran läsnä-olo oli sanomattoman valtava. Kauan oli oltu ääneti Herran edessä. Vihdoin sanoi Johannes: "Lähtekää te edellä kotiin, jään vielä hetkeksi tänne!"
Aurelia, Julia ja Luukas lähtivät. Mutta apostoli polvistui kiittämään Herraa. Ja hän tunsi siinä yksin ollessaan, että Herra kätki hänet ikuisen rakkautensa syvyyksiin, siirsi hänet hetkeksi sinne, minne jo kuuluu alkusointuja kirkkauden maasta.
Vihdoin Johannes nousi. Mutta kun hän oli astunut muutaman askeleen, heittäytyi äkkiä mies nyyhkyttäen hänen jalkoihinsa. Hämmästyneenä koetti Johannes nostaa miestä, kysyä, mikä tällä oli. Ja itkien kertoi mies: "Olen vainonut sinua viikkoja. Ja tänä iltana olin aikonut sinut surmata. Mutta näin Natsaretilaisen tekevän ihmeitä äsken. Mitä sanot minusta ja mitä sanoo minusta kurjasta Natsaretiläinen?"
"Herra on rakkaus."
"Olen vainonut kamalasti seurakuntaa Jerusalemissa. Mitä Kristus siitä sanoo?"